Avainsana-arkisto: harrastukset

Valon kertomaa

kätköllä

Pari kuukautta sitten olin seikkailijaretkellä, jonka yhteydessä aloimme seurailla yhden heijastinkätkön viitoitusta, mutta hukkasimme punaisenlangan ja uniaikakin alkoi painaa päälle. Päätimme Lotan kanssa palata rikospaikalle myöhemmin syksyllä, kun pimeä tulee aiemmin. Nyt se päivä oli koittanut, sillä pimeä laskeutuu jo viiden aikoihin ja heijastinten seuraaminen on helppoa.

Pimeässä taivaltajat
Pimeässä taivaltajat

Molemmat lapset pakattiin reppuihin ja lähdettiin kipuamaan märkää ja pimeää kallion rinnettä ylös seuraillen pienen pieniä heijastintarroja. Tällä kertaa meillä oli kätkön idea alusta asti selvillä ja tiesimme, mitä pitäisi löytää. Pienen totuttelun jälkeen silmät alkoivatkin löytää pikkuruisia heijastinpisteitä pitkin polun vartta. ”Mä näen punaista!” kuului jo muutaman mallisuorituksen jälkeen Jannen selän takaa. Sen jälkeen se pajatus ei loppunutkaan, kun Teevi hoki jokaisen täplän kohdalla samaa lausetta.

Oma otsalamppu pitää olla pienelläkin.
Oma otsalamppu pitää olla pienelläkin.

Puolenvälin paremmalla puolella Teevi pääsi repusta risukkoon ja otsalampun pienen valokeilan valossa taapersi loppumatkan sitkeästi muiden tahdissa. Muutaman kymmenen metrin välein pikkumies oli rähmällään pusikossa ja suusta pääsi ”ja taas!”, mutta aina sieltä noustiin, eikä apu ei kelvannut. En voinut lakata ihmettelemästä, kuinka sinnikäs poika meillä on. En tiedä kovin montaa 2-vuotiasta, jotka pimeässä metsässä uskaltaa ja jaksaa kävellä, vaikka vettä sataa ja vähän jo väsyttääkin.

Siellä se jossain menee..
Siellä se jossain menee..

Menni simahti matkan loppupuolella reppuun ja vetelikin sikeitä aina autolle asti. Häneltä jäikin matkan kohokohta eli kätköpurkin löytäminen näkemättä. Ihmeen rauhallinen oli Mennikin, vaikka ei meillä kauheasti ole kokemusta pilkkopimeässä tarpomisesta. Mua tais jännittää eniten pimeässä metsässä, vaikka kokemusta löytyykin enemmän kuin lapsilta yhteensä. Purkin lähistöllä alkoi myös sataa jotain rähmää taivaantäydeltä, joten piti laittaa vähän vauhtia töppösiin. Teevi ei kuitenkaan suostunut syliin, vaikka takana oli ainakin kilometri tehokasta töpöttelyä pitkin metsäpolkuja.

Teevi esittelee kätköpurkkia!
Teevi esittelee kätköpurkkia!

Mennin uniasento ei ehkä ollut ergonomisin, mutta hyvin tuntui uni maistuvan. Teevi oli innoissaan löydöstä ja saikin itse piilottaa purkin takaisin kiven alle. Kiva, kun lapsetkin alkaa jo ymmärtää ja nauttia kätköilystä enemmän. Loppumatkalla Teevin suusta kuului jopa lausunto: ”Sitten mennään toiselle kätkölle..”. Kello alkoi kuitenkin olla niin paljon, että seuraavat kätköt jätettiin toiseen päivään.

Janne ennusti, että ensi kesänä on suunnattava kuntorasteille. Mä luulen, että jo huomiset talvirastit sopisi Teeville. Sen verran innokas yösuunnistaja siitä on kasvamassa.

Potkupyörä

Toukokuussa Teevi sai synttärilahjaksi potkupyörän (ja ihan oikeankin pyörän) ja sen jälkeen harjoittelu on ollut ahkeraa. Ilman kypärää ei juuri ovesta lähdetä ja pyörä on otettava mukaan leikkipuistoon joka kerralla. Usein Teevi vain taluttaa pyörää ympäriinsä, mutta osa matkasta yleensä harjoitellaan potkuttelua. Tämä pyörä on minulle helpompi, sillä Teevi osaa jo nyt mennä pyörällä yksin. Polkemista tyyppi ei ole hoksannut vielä ollenkaan, joten joutuisin tuuppaamaan sekä vaunuja, että Teevin pyörää.

Potkupyörä on myös lapsen tasapainon kannalta apupyörällistä polkupyörää parempi ja toivon, että tämän jälkeen päästäisiin suoraan oikeaan polkupyörään, ilman appareita. Vielä Teevi jännittää yksin menemistä ja pyörästä on pidettävä kiinni vaikka sitten pikkusormella. Välillä Teevi kuitenkin unohtuu ajamaan itse ja hyvinhän se jo sujuukin. (Vähän sama juttu kuin Mennillä seisomisen suhteen. Onnistuu, jos ei huomaa, ettei kukaan pidä kiinni.) Yhtenä päivänä ajeltiin kauppaankin pyörällä, kun Menni nukkui vaunussa. Tarkkana piti olla, mutta Teevi jaksoi reippaana koko matkan ihan itse.

Tässä tyylinäyte:

Rastirallia

Kesäisin suunnistuskärpänen puraisee ja suuntaamme vähintään kerran viikossa kuntorasteille koko perheen voimin. Yleensä me aikuiset suunnistamme vuorotellen omat ratamme ja toinen on aina lastenhoitovuorossa. Eilen kuitenkin livahdin yksikseen Turkurasteille, joten tänään oli Jannen vuoro metsästää omat rastinsa. Päätimme kuitenkin lähteä suunnistuspaikalle koko perhe. Syy tähän oli auton ilmastointi! Koko päivän viikon on ollut niin tukalaa ja kuumaa, ettei Menni ole juuri nukkunut päikkäreitä ja itselläkin on pinna kireällä jatkuvan hikoilun takia. Viileässä autossa istuminen oli ihanaa ja Mennikin sai kaipaamansa päiväunet lyhyiden aamupäivätorkkujen lisäksi.

Matkalla mietin, että jaksaisikohan Teevi kävellä rastiralliradan jo läpi, jos Mennin laittaa reppuun. Pohdin myös, voinko laittaa Mennin reppuun, kun muutenkin kiehutaan elävältä. Ensimmäisen kohdalla päätin kokeilla ja toiseen totesin, ettei tämä enää pahemmaksi muutu. Niinpä reippailtiin lähtöön, lunastettiin kartta (se oli ilmainen), lainattiin emit (sekin oli ilmainen!) ja lähdettiin seuraamaan viitoitusta lähtörastille.

Teevin ensimmäinen kartta.
Teevin ensimmäinen kartta.

Teevin korkuista heinää, oja, toinen oja.. tuleekohan tästä mitään? Teevi taapersi kuitenkin tomerasti perässä, emit toisessa kädessä ja kartta toisessa. Lähtörastilla näytin, miten rastilla leimataan ja sen jälkeen Teevi osasikin homman ihan itse. Toki emit oli kolme kertaa ensin väärinpäin, mutta joka rastilla leimaus oli onnistunut! Ensimmäisen rastin jälkeen Teevin suusta kuului: ”Toone menään” aina, kun näkyvissä oli rastilippu. Oli hieman hankalaa selittää, että ”tuo ei ole meidän rasti, täytyy jatkaa matkaa”. Kamera olisi kyllä ehdottomasti pitänyt ottaa metsäänkin, sillä niin tomerasti Teevi leimasi rastilla, että melkein nauratti..

Tässä se emit puuttuu kädestä, koska kameraa ei ollut metsässä mukana ja emit piti jo palauttaa.
Tässä se emit puuttuu kädestä, koska kameraa ei ollut metsässä mukana ja emit piti jo palauttaa.

Viitoitus loppui lähtörastille, joten oli selvittävä omin neuvoin. Jo kakkosrastilla törmäsimme eksyneeseen perheeseen, jonka autoimme kolmosrastille. Melko hankala rastiväli olikin, sillä kartan polkua ei näkynyt, vaikka sillä seisoi. Tällä kertaa ei ainakaan rastiralli ollut pelkkää tiellä kävelemistä, vaan päästiin rämpimään metsänkin puolella. Teevi oli tosi reipas, eikä pienet risut ja maan epätasaisuuden häirinneet menoa. Kartanluvun harjoittelu jää tuleviin vuosiin, mutta ainakin tässä oppii liikkumaan metsässä ja poikkeaa joskus pois polultakin. Reitti oli noin kilometrin ja tallusteluun meni aikaa 50 minuuttia (tulokset). Ennen lähtöä ja maalin jälkeenkin matkaa kertyi reilu 300m, joten aika kova suoritus himpun yli 2-vuotiaalta.

Äidin jalat oli ojanylityksistä kuraiset.. Teevi, kun potki vähän vastaan. Ois pitänyt päästä ITE!
Äidin jalat oli ojanylityksistä kuraiset.. Teevi, kun potki vähän vastaan. Ois pitänyt päästä ITE!

Mennikin viihtyi repussa oikein hyvin, vaikkei pitkään aikaan olla sitä käytettykään. Ensi vuonna on jo helpompaa, kun molemmat voi jo itse kävellä koko reissun! Tästä se suunnistajan ura urkenee. :)

P.S. Mulla meni eilen jo melko hyvin. 17 suunnistajaa kipitti maaliin mua nopeammin, mutta taaksekin jäi huimat 85 tyyppiä! Kaikenlisäksi olen päässyt tasolle, jossa jaksan juosta läpi 3 kilometrin radan (eli mun tarkkuudella vähintään 4km). Ehkä mustakin tulee vielä ihan hyvä.

DIY: Mennin jumpsuit

Pääsiäisenä pääsin taas saumurin, ehtymättömien kangasvarantojen ja tukiopettajan välittömään läheisyyteen, joten käytin tilaisuuden hyväksi ja hurautin Mennille jumpsuitin. Haalarit on ollut lastenvaatteista ihan mun lemppareita ja kun säät lämpenee, voi pihallekin hilpaista pelkässä jumpsuitissa.

Kaavat löytyi vanhastaan, koska Teeville oli tehty sama haalari aiemmin. Tosin heti aluksi kämmäsin ja leikkasin palaset koon 74 kaavan mukaan. Kaavaa on aikoinaan kavennettu roimasti, joten lopputuloksesta tuli vähän slimmi. Onneksi voin ensi kerralla tehdä uuden. Kyllä se nyt mahtuu jonkin aikaa tuonkin kokoisena. Muuten haalari onnistui ihan kivasti ja sain ommeltua resoritkin ihan itse. Kehitystä on siis tapahtunut. Pia ompeli kuitenkin vetoketjun, mutta ehkä ensi kerralla harjoittelen vielä sitäkin.

Huppua koristaa kaksi pientä korvaa.
Huppua koristaa kaksi pientä korvaa.

Saumurilla saa kyllä todella näppärästi kasattua lastenvaatteita. Tästäkin tuli mun mielestä paljon kivempi kuin kaupan vaihtoehdot. Ihan Mennin näköinen!

Pinkit resorit piristää kummasti!
Pinkit resorit piristää kummasti!

Loma-aikaa

Pääsiäisloma oli ja meni, mutta paljon ehdittiin tehdäkin. Parasta kuitenkin oli se, että mummu ja taata hoitivat lapsia ja me vanhemmat saatiin nukkua unikoulun univelkoja aamuisin, geokätköillä rauhassa, ommella tukipalvelun läheisyydessä, istua paljussa ja viettää rauhallista aikaa kaikki yhdessä. Meillä ei ollut mitään suunniteltua ohjelmaa, joten asioita tehtiin ja jätettiin tekemättä ihan fiiliksen mukaan.

Kaunis sää ja mielenkiintoiset geokätköt lähistöllä ajoivat meidät kätköretkelle perjantaina ja lauantaina. Vaikka useimmiten harrastetaankin kätköilyä koko perheen voimin, oli ihanan helppoa pakkautua autoon vain kahdestaan ja hilpaista kätköille tosta noin vaan. Tällä hetkellä lasten kanssa autoilu on melko inhottavaa, koska Menni inhoaa autossa istumista, jollei ole tarpeeksi väsynyt nukkuakseen. Teevikään ei erityisemmin rakasta edestakaisin ramppaamista, jota kätköillessä väkisinkin tulee. Teevin saa kuitenkin lahjottua rusinoilla viihtymään edes pikkuisen pidempään. Kevään tullen kätköilläänkin enemmän polkupyörillä ja kävellen, jolloin lapsillekin riittää katseltavaa ja mielenkiinto pysyy paremmin yllä, kun välillä pääsee tutkimaan risuja ja käpyjä.

Uskalsin vaan puoleenväliin, mutta Janne kipusi ylös asti. Vähän kyllä pelotti ihan maastakäsinkin.
Uskalsin vaan puoleenväliin, mutta Janne kipusi ylös asti. Vähän kyllä pelotti ihan maastakäsinkin.

Perjantain kätköretki sisälsi kahdeksan ihan peruspurkkia, joiden viereen pääsi ajamaan autolla. Janne oli suunnitellut reitin etukäteen, koska tuntee Rauman tiet ja reitit kuin omat taskunsa. Itse istuin vain kyydissä ja autoin löytämään piilotetut purkit, kun päästiin oikeaan kohteeseen. Jännittävin hetki näkyy kuvasta. Purkki oli piilotettu liikennemerkin päälle ja sen saadakseen oli kivuttava melko korkealle. Itse en millään uskaltanut niin ylös, mutta Janne onkin meidän virallinen tolppa-apina.

Lauantaina ohjelmassa oli vain kaksi vaativaksi luokiteltavaa kätköä. Taas lapset sai jäädä mummulaan ja me lähdettiin purkkijahtiin ihan kahdestaan. Toinen purkki oli piilotettu järven pohjaan ja toinen löytyisi saaresta Rauman edustalta. Ensimmäisen pyydystämiseen Janne rakensi erityisen kätköongen ja mukaan varattiin myös kaira. Perille päästessä oli selvää, missä kohtaa kätkö suunnilleen sijaitsee, sillä jalanjälkiä oli niin paljon. Reikää ei kuitenkaan näkynyt, joten epäilin joutuvani kairaushommiin, kunnes yhtäkkiä olin polvea myöten avannossa. No ainakin reikä oli löytynyt, siispä ongelle. Montaa kertaa ei tarvinnut yrittää, kun kätkö jo pulpahti pinnalle. Nimi kirjaan ja kohti seuraavia koordinaatteja. Ohihiihtäjillä oli varmaan ihmettelemistä, kun kaksi nuorta pilkkii järvessä, joka on melkein umpijäässä. Tuskin siellä edes elää kalan kalaa, mutta meilläpä olikin vähän erilaiset saaliit.

Saalis ja pyydystin.
Saalis ja pyydystin.
Janne kätköllä.
Janne kätköllä.

Päivän toinen kätkö sijaitsi siis saaressa. Ajoimme auton meren rantaan ja lähdimme jäitä pitkin tallustamaan. Meren jäällä oli hurjan kaunista ja kahden kilometrin matka taittui melko nopeasti huolimatta siitä, että lumi petti jalan alla joka askeleella. Kätkö löytyi suhteellisen nopeasti ja käännyimme takaisin. Melko tehokasta jalkatreeniä saatiin ainakin, kun yhteensä matkaa kertyi noin 5 kilometriä. Näin talvella saariin on hieman helpompi päästä kuin kesäaikaan. Helpolla saatiin viiden tähden kätkö, kun kesällä olisi tarvittu vene.

Maisema

 

Testailin jäällä puhelimen panoraamakuvausta. Toimi aika hyvin, vaikka pakkasella täytyikin olla varovainen, ettei akku simahda.

Melko rauhassa sai tassutella.
Melko rauhassa sai tassutella.
Meren jäällä oli kauniit maisemat.
Meren jäällä oli kauniit maisemat.

Sunnuntaina palasimme kotiin ja Salla saapui vieraaksemme. Loppuloman ohjelmaan kuului ulkoilua, kuntosalikäynti, partiokokous ja hattutalkoot. Eilen sanoimme Sallalle heihei ja palasimme taas normaaliin arkirytmiin. Melko rauhaisaa tämäkin, kun molemmat lapset nukkuu. :D

Partiolainen kiireestä kantapäähän

Eilen piirsimme sudenpentujen kanssa partiopolkumme paperille. Sudenpentujen partiopolku oli vielä lyhyt, noin 1-3 vuotta ja jo se sisälsi paljon huimia juttuja ja yhteisiä muistoja. Polku alkoi kaikilla sudenpentulaumaan liittymisestä ja matkan varrelta löytyi monta retkeä, leiriä, leikkiä, kilpailua, yösuunnistusta ja kokemusta, jotka olivat painuneet sudenpentujen mieleen. Itseni yllätti se, että monen lempitapahtumiin mahtui sieniretki kaatosateessa ja uimahallireissu oman lauman kanssa. Itse olin unohtanut näistä molemmat. Tapahtumat olivat aivan tavallisia sudenpentukokouksia, peruspartiota parhaimmillaan. Mieltäni lämmitti, että tällaiset asiat nousivat sudenpentujeni mieleen vielä parin vuoden jälkeen. Nyyttärit eivät sen sijaan löytyneet kenenkään partiopolulta, vaikka ne tuntuvatkin olevat vuoden odotetuin juttu. Tästä saa voimaa ponnistaa eteenpäin. Vielä tänä keväänä suuntaamme Turkurasteille suunnistamaan ja sudenpentukilpailuihin toivottavasti koko lauman voimin. Syksyllä sudenpentuni kohtaavat ensimmäisen risteyksen partiopolullaan ja jatkavat uuteen suuntaan seikkailijoina.

Partiopolku

Tästä innostuneena päätin piirtää oman partiopolkuni. Polkuni on jo 15 vuotta pitkä ja sisältää valtavasti muistoja ja tapahtumia vuosien varrelta. Huomaan, että partiosta olen saanut pitkäaikaisimmat ystäväni ja ikimuistoisimmat lomakuvani. Partio on ollut osa minua jo yli puolet elämästäni, joten olisi vaikea ajatella elämää ilman sitä. Partiopolulleni ei mahtunut enää mainintaa jokaisesta retkestä, leiristä saati kokouksesta, mutta ne reunustavat partiopolkuani mustikanvarpujen lailla. Partion parhaat palat ovat kuitenkin ydintoiminnassa, vaikka partiopolkuni suurimmat merkkipaalut painottuvat suuriin juttuihin. Polkuni alkaa siitä, kun liityin Tuuspartioon ja aloitin partiotaipaleeni Ulvovat sudet -laumassa. Siitä kasvoin Mainiot-vartion kautta johtajaksi ja 2001 aloitin oman ryhmän johtamisen. 12 vuotta on kulunut ja olen kokeillut erilaisia pestejä lippukunnissa ja piirissä. Eniten kuitenkin pidän toiminnasta omassa lippukunnassani. Turkuun muutettuani oma lippukuntani on ollut Littoisten Pirtapiiat, johon olen kotiutunut hyvin. Välillä piirin vaihto aiheuttaa kulttuurishokkeja, mutta on kiva huomata, että partiota voidaan tehdä monella tavalla ja silti se on kivaa.

Tällä hetkellä suoritamme Syty Partioon -merkkiä koko lippukunnan voimin. Osana sitä lippukunnanjohtajamme pyysi miettimään viisi syytä, miksi partio on kivaa juuri LiPissä. Mietin asiaa muutaman viikon ja keksin hurjan monta syytä. Päätin kuitenkin listata syyt, miksi partio on kivaa ihan missä vaan.

1. Muut partiolaiset
Tämä syy on varmasti ollut tärkein ihan ensimmäisenä ja on sitä edelleen. Partiossa oli parhaat kaverit ja lapsuuden idolit. Partiossa kivaa on se, että kaikenikäiset toimivat yhdessä. Lapsena ja teini-ikäisenä partiossa oli saatavilla hyviä roolimalleja ja johtajahan oli jokaisen lapsen idoli. Nyt vanhempana täytyy olla tarkkana, että antaa sudenpennuille hyvän mallin, sillä melkoinen vastuu sisältyy aikuisena tukena toimimiseen.

Edelleenkin rakastan partiossa sitä, että hyvät tyypit harrastavat yhdessä. Hallituksen kokoukseen mennessä tiedän, että asiat voivat olla kuivia, mutta tyypit ei. Penninpyörityskin on ihan kivaa, kun välillä juodaan teetä ja juorutaan viime viikkojen kuulumiset. Sudenpentukokous saattaa kuulostaa hullulta ajatukselta, kun kotonakin on kaksi huollettavaa lasta, mutta siellä aito innostus tarttuu minuunkin. Lisäksi näen siellä myös ehkä päivän ensimmäisen aikuisen!

2. Nuorten aktivoiminen
Partio on mielestäni hyvä harrastus aivan kaikille. Minun mielestäni on mukavaa, että harrastus aktivoi nuoria vaikuttamaan asioihin, liikkumaan luonnossa, harrastamaan liikuntaa ja nauttimaan itse tekemisestä.

On hauskaa, että sudenpennun vuoden kohokohta voi olla sieniretki, jolla löysimme muutaman suppilovahveron tai se, kun rakensimme legoja silmät sidottuina toisen ohjeen mukaan. Olen onnistunut innostamaan sudenpentuni liikkumaan luonnossa ja auttamaan toisia. Huippua. Kaikki aika pois tv:n ja ipadien ääreltä on plussaa!

3. Monipuolisuus
Partiossa voi tehdä melkein mitä vaan. Tekeminen on partiota, kun sen tekee partiohuivi kaulassa ja yhdessä muiden partiolaisten kanssa. Itse olen päässyt partiossa leireilemään kolmessa eri maassa, nukkumaan teltassa, kämpässä, suomenlinnassa ja laivan hytissä, rakentamaan saunaa, leipomaan kakkuja, tekemään tilinpäätöstä, pukeutumaan ritariksi, leikkimään limaa, kirjoittamaan avustushakemuksia, tekemään ihmispyramideja, laskemaan pulkkamäkeä tulivuoren kraaterissa, suunnistamaan Helsingin keskustassa ja umpimetsässä, laulamaan ja esiintymään, pelaamaan jalkapalloa pilkkopimeässä, melomaan koskea, valvomaan 24 tuntia, kävelemään lukuisia kilometrejä, valmistamaan rapumerran ja valmistamaan täytekakkua trangialla. Mitä sinä haluaisit tehdä?

4. Aito yhteinen innostus
Partiossa innostus tarttuu. Hyvät jutut tempaavat mukaansa ja partioasioita huomaa miettivänsä sekä vapaa-ajalla että koulussa/töissä. On ihanaa, että ihmiset innostuvat tekemään kaikkensa, että partio olisi kaikille avointa ja kivaa. Tälläkin hetkellä on meneillään monta tapahtumaa, joiden suunnittelu on täydessä tohinassa. On tärkeää, että myös tekijöillä on kivaa, jotta innostus tarttuu muihinkin.

Kun partiolaiset tapaavat vapaa-ajalla, ei yleensä mene kovin kauaa, että keskustelu kääntyy partioon. Aiheesta riittää puhuttavaa oli ihmiset partiossa eri lippukunnissa, eri kaupungeissa tai eri maissa. Yleensä jokaisella on hyvää kerrottavaa omasta harrastuksestaan.

Jannekin tietää, että jos soitan Anniinalle ”ihannopeenpikapuhelun”, on seuraavaan tuntiin turha yrittää häiritä. Jutut rönsyilevät helposti, koska aina on joku idea tai ajatus jaettavaksi.

5. Itsensä kehittäminen
Partiossa ei tule tylsää, koska aina voi kehittyä lisää. Vaihtamalla pestiä, osallistumalla kilpailuihin tai kursseille saa partioon uutta näkökulmaa ja uusia haasteita.

Kilpailut ovat partion parasta antia aikuisille partiolaisille. Ne ovat ohjelmaa, jossa aikuinenkin saa olla pelkästään osallistuja. Kilpailuissa kehittyy ryhmähenki ja pääsee käyttämään oppimiaan taitoja käytännössä. Usein käy kyllä niin, että taito menee opetteluun vasta kisayönä tai kisojen jälkeen, koska harvapa on harjoitellut oikeasti huopatossun tekemistä tai rapumerran väkertämistä ennen kuin tehtäväkäsky annetaan nenän eteen. Mutta kisoja varten päntätyillä puulajien lämpöarvoilla voi myöhemmin vaikka vähän leveillä, koska turha tietohan ei häviä päästä koskaan? Nimim. Koivun lämpöarvo on 4,15kWh/kg, mutta Haavan vain 4,0.

Jos partio siis puuduttaa, mars kurssille ja kisoihin. Voit myös haastaa itseäsi opettelemaan kirjanpidon salat hoitamalla lippukunnan raha-asioita muutaman vuoden ajan.

…Nyt joku partiolainen voi huokailla siellä, että ei se kyllä noin ruusuista aina ole. Mieti sitä hetki ja palaa sitten kohtaan 1 ja ota maratonpuhelu valitsemallesi partionjohtajalle (voin toimia tarvittaessa tukipuhelimana). Partiossa muut ihmiset ovat myös vertaistukena, kun pyryttää naamaan, eikä retkelle ole lähdössä tarpeeksi johtajia.