Avainsana-arkisto: kantaminen

Valon kertomaa

kätköllä

Pari kuukautta sitten olin seikkailijaretkellä, jonka yhteydessä aloimme seurailla yhden heijastinkätkön viitoitusta, mutta hukkasimme punaisenlangan ja uniaikakin alkoi painaa päälle. Päätimme Lotan kanssa palata rikospaikalle myöhemmin syksyllä, kun pimeä tulee aiemmin. Nyt se päivä oli koittanut, sillä pimeä laskeutuu jo viiden aikoihin ja heijastinten seuraaminen on helppoa.

Pimeässä taivaltajat
Pimeässä taivaltajat

Molemmat lapset pakattiin reppuihin ja lähdettiin kipuamaan märkää ja pimeää kallion rinnettä ylös seuraillen pienen pieniä heijastintarroja. Tällä kertaa meillä oli kätkön idea alusta asti selvillä ja tiesimme, mitä pitäisi löytää. Pienen totuttelun jälkeen silmät alkoivatkin löytää pikkuruisia heijastinpisteitä pitkin polun vartta. ”Mä näen punaista!” kuului jo muutaman mallisuorituksen jälkeen Jannen selän takaa. Sen jälkeen se pajatus ei loppunutkaan, kun Teevi hoki jokaisen täplän kohdalla samaa lausetta.

Oma otsalamppu pitää olla pienelläkin.
Oma otsalamppu pitää olla pienelläkin.

Puolenvälin paremmalla puolella Teevi pääsi repusta risukkoon ja otsalampun pienen valokeilan valossa taapersi loppumatkan sitkeästi muiden tahdissa. Muutaman kymmenen metrin välein pikkumies oli rähmällään pusikossa ja suusta pääsi ”ja taas!”, mutta aina sieltä noustiin, eikä apu ei kelvannut. En voinut lakata ihmettelemästä, kuinka sinnikäs poika meillä on. En tiedä kovin montaa 2-vuotiasta, jotka pimeässä metsässä uskaltaa ja jaksaa kävellä, vaikka vettä sataa ja vähän jo väsyttääkin.

Siellä se jossain menee..
Siellä se jossain menee..

Menni simahti matkan loppupuolella reppuun ja vetelikin sikeitä aina autolle asti. Häneltä jäikin matkan kohokohta eli kätköpurkin löytäminen näkemättä. Ihmeen rauhallinen oli Mennikin, vaikka ei meillä kauheasti ole kokemusta pilkkopimeässä tarpomisesta. Mua tais jännittää eniten pimeässä metsässä, vaikka kokemusta löytyykin enemmän kuin lapsilta yhteensä. Purkin lähistöllä alkoi myös sataa jotain rähmää taivaantäydeltä, joten piti laittaa vähän vauhtia töppösiin. Teevi ei kuitenkaan suostunut syliin, vaikka takana oli ainakin kilometri tehokasta töpöttelyä pitkin metsäpolkuja.

Teevi esittelee kätköpurkkia!
Teevi esittelee kätköpurkkia!

Mennin uniasento ei ehkä ollut ergonomisin, mutta hyvin tuntui uni maistuvan. Teevi oli innoissaan löydöstä ja saikin itse piilottaa purkin takaisin kiven alle. Kiva, kun lapsetkin alkaa jo ymmärtää ja nauttia kätköilystä enemmän. Loppumatkalla Teevin suusta kuului jopa lausunto: ”Sitten mennään toiselle kätkölle..”. Kello alkoi kuitenkin olla niin paljon, että seuraavat kätköt jätettiin toiseen päivään.

Janne ennusti, että ensi kesänä on suunnattava kuntorasteille. Mä luulen, että jo huomiset talvirastit sopisi Teeville. Sen verran innokas yösuunnistaja siitä on kasvamassa.

Supistus

Eilen sain kivuliaan muistutuksen siitä. että pian tämä mahassa majaa pitävä pikkusisko on valmis tulemaan maailmaan ja kasvattamaan meidän perheen väkiluvun jo neljään. Vasta ihan viime viikkoina olen alkanut ajatella tulevaa vauvaa enemmän ja miettimään, miten elämä sitten oikeastaan muuttuukaan. Tähän asti maha on vain kasvanut ja raskaus on välillä unohtunut, välillä ärsyttänyt, mutta hujahtanut ohi kuitenkin hirmuista vauhtia. Nyt mennään jo 36.raskausviikolla eli jäljellä on laskennallisesti noin kuukausi. Aikaa voi siis mennä viikosta jopa seitsemään viikkoon, mutta valmistauduttava on.

Valmistautumisen puute onkin ehkä se syy, miksei tulevaa vauvaa tule ajateltua niin paljon kuin ensimmäistä. (Ehkä myös 1-vuotiaalla, esiuhmaikäisellä, esikoisella on osaa asiaan..) Mitenkäs meidän edes pitäisi valmistautua, kun kaikki tavarat on melkeinpä valmiiksi? Sänky odottaa makuuhuoneessa, vaunut on tulossa viikonloppuna, sitteri majailee varastossa ja vaatteitakin löytyy jo monta kassillista. Teeviä odottaessa tässä vaiheessa vaunut olivat valmiustilassa olohuoneessa, samoin sitteri. Vaatteet ja harsot oli pesty ja silitetty, sairaalakassi pakattu ja vauvalehdet kahlattu läpi kolmeen kertaan. Kaikki oli valmista pientä tulokasta varten. Nytkin kaikkea kyllä löytyy, mutta todennäköisesti Janne saa raivata varastoa ja etsiä kadonneita vauvatarvikkeita vielä silloinkin, kun minä olen laitoksella.

Jonkun verran on kuitenkin jouduttu miettimään uusia juttuja, koska ikäero tulee olemaan niin pieni, että Teevikin on välillä vielä ihan vauva. Suurimpia ajatuksia on herättänyt kahden noinkin pienen lapsen kanssa pärjääminen ja liikkuminen. Mikä olisi paras vaihtoehto, kun haluan mennä kauppaan? Entäs puistoon? Kuinka saan pienen pysymään tyytyväisenä ja voin silti leikkiä Teevin kanssa? Aluksi olin sitä mieltä, että emme tarvitse tuplarattaita, vaan kannan pienempää liinassa tai repussa, mihin ikinä menemmekin. Ehkä tämä ajatusmalli johtui siitä, että kaikki näkemäni tuplarattaat olivat joko hirvittävän isoja ja kömpelöitä tai sitten huteran näköisiä virityksiä. Meille tärkeitä kriteerejä olivat pieni koko, isot renkaat ja hyvä muuntautumiskyky sitä mukaan, kun pienempi kasvaa. Rattaiden on toimittava vauva+taapero vaihtoehdon kanssa yhtä hyvin kuin kahden taaperon kanssa. Teevi on kuitenkin vielä niin pieni, että tuskin jaksaisi, saati malttaisi, seistä seisomalaudalla pidempiä aikoja, eikä pienen kantaminen jokapaikassa ole mahdollista tai järkevää. Viimein löysimme ratkaisun: Phil&Teds explorer -tuplarattaat. Suomessa hinnat kohosivat lähelle tonnia, kun perusrattaisiin lisäili sisarusistuimen, sadesuojan ja ötökkäverkon. Melkein jo alkoi hirvittämään, mutta onneksi internetin ihmeellinen maailma mahdollisti tilaamisen suoraan Englannin maaperältä. Kotiovelle kuljetettuna koko satsi maksoi noin 550€. Kuvia ja käyttökokemuksia saadaan varmasti heti, kun rattaat löytävät tiensä meille asti.. :)
Phil&Teds Explorer.

Kantamista pidän edelleen parhaana mahdollisena vaihtoehtona kotioloissa ja leikkipuistossa. Kotipihan hiekkalaatikolle ei tarvitse silloin raahata vaunuja, eikä jonkun tarvitse koko ajan vahtia, koska se vauva oikein herää. Teevikin viihtyi pienenä paremmin liinassa kuin sitterissä tai vaunuissa. Edelleenkin reppukyyti maistuu, kunhan vauhtia ja vaaralllisia tilanteita on tarpeeksi. Itse olen Teeviä kantanut raskausaikana tietysti hyvin vähän, mutta Jannen selkään ipana pääsee usein kauppareissuilla ja metsäkävelyillä. Tästä syystä onkin ”pakko” hankkia uusia kantovälineitä. Vaihtoehtojen määrä on päätä huimaava ja kuoseissakin löytyy jos vaikka mitä. Olisi ihanaa omistaa muutama kaunis trikooliina ja kantoreput molemmille ipanoille, mutta vielä on mietinnässä, millainen kombinaatio olisi käytännöllisin.

Trikooliinat eivät ole kovin kalliita ja itse tykkään kantaa sellaisessa. Kuoseja olisi syytä olla muutama, sillä liinahan on ikäänkuin minun paita, eikä kukaan halua kulkea samassa paidassa joka päivä. Lisäksi liinojakin täytyy välillä pestä. (Teevin puklaustahdissa meille ei olisi kyllä riittänyt viisikään liinaa..) Janne ei puolestaan pitänyt liinailusta juuri ollenkaan. Ehkä se johtuu siitä monimutkaisesta sidonnasta, jonka opettelu vie jonkun aikaa tai sitten kantoliina on liian tyttömäinen juttu. Jokatapauksessa Janne valitsi aina manducan.

Tällainen meiltä jo löytyy. Kuva: www.kimperi.fi

Trikooliinan käyttöikä on kuitenkin aika lyhyt. Jo 7-kiloinen vauva venyttää liinaa liikaa ja sidonta löystyy nopeasti liikkuessa. Meillä sitäpaitsi on jo yksi trikooliina, joten kahta tuskin kannattaa hankkia noin lyhyen käyttöiän takia. Siksi olenkin harkinnut toiseksi vaihtoehdoksi Tulan Mei Tai neliöliinaa. Sen sidonta on yksinkertaisempi ja nopeampi ja se soveltuu vastasyntyneestä taaperoikään asti. Lisäksi se on käännettävä, joten yhdessä liinassa on kaksi ihanaa kuosia!

Tula Mei Tai. Kuva: www.ipanainen.fi

Reppuasiaa on mietitty monelta kantilta. Kannattaako Teeviä varten enää hankkia reppua?  Millainen reppuyhdistelmä olisi paras? Me ollaan oltu todella tyytyväisiä manducaan ja se onkin ollut ahkerassa käytössä Teevin syntymästä asti. Nyt 12-kiloisen lapsen kanssa reppu alkaa tuntua hieman pieneltä ja hihnat painavat ikävästi lonkkia kannettaessa. Käymme kuitenkin paljon metsässä ja kävelemme pitkiäkin matkoja, jolloin 1-vuotiaan jalat saattavat väsyä turhan nopeasti ja reppukyyti olisi tarpeen. Niinpä kaksi reppua tuntuu järkevältä. Ensin ajatus oli ostaa uusi manduca tai vastaava vauvaa varten ja kantaa Teeviä vanhassa, kuten tähänkin asti. Sitten löysin kuitenkin tämän: Tulan taaperoreppu. Reppu soveltuu 10-20kg painavan lapsen kantamiseen ja kaikki lukemani käyttökokemukset ovat olleet positiivisia. Varsinkin manducaan verrattuna Tulaa on kehuttu paremmin istuvaksi ja pehmeämmäksi repuksi, jolla kantaminen tuntuu kevyemmältä. Josko siis hankkisikin tällaisen ja kantaisi pienempää manducassa?

Tula kantoreppu. Kuva: www.ipanainen.fi

Tulasta on olemassa myös vauvakoko, joka mahdollistaa kantamisen jo 7-kiloisesta asti. Myös sillä voi kantaa 20 kiloon asti, mutta vastaan tulee varmaankin samat ongelmat kuin manducan kanssa. Taaperokoossa paneelin koko on isompi ja iso lapsi asettuu reppuun paremmin. Hmm. Välinepaljoudessa riittää siis vielä mietittävää. Parasta olisi, jos näitä pääsisi testaamaan ensin tositoimissa ja päättäisi vasta sitten. Reppujen kallis hinta hieman hirvittää, jos käyttö jääkin vähäiseksi. Toisaalta ollaan panostettu vaunuissa ja kantovälineissä laatuun, jotta käyttö olisi mahdollisimman mukavaa, eikä ainakaan sen takia tarvitsisi jäädä kotiin. Laatutavaroiden jälleenmyyntiarvokin säilyy pitkään, kunhan välineistä pitää huolen.

Manduca

Kantokiertueen kunniaksi päätin itsekin kirjoittaa vähän meidän perheen kantotottumuksista ja -välineistä. Meillähän on tällä hetkellä käytössä pääasiassa manduca, mutta Teevin ollessa ihan pieni, kannoin häntä myös liinassa.

Meillä ei kanneta minkään psyykkisen tai fyysisen kehityksen takia, vaan käytännön pakosta. On toki mukavaa, että kantaessa lapsi saa olla lähellä ja kokea olonsa turvalliseksi repun suojissa, mutta useimmiten syy kantamiseen löytyy siitä, että vaunuilla ei pääse tai tarvitsen käsiäni johonkin muuhun. Liikumme koko perheen voimin paljon metsässä, johon harvoin on asiaa vaunujen kanssa, vaikka polut olisivat kuinka leveitä ja rattaat kuinka jousitetut ja suurirenkaiset tahansa. Silloin manduca on ehdoton apuväline. Yhden partiolaisen ja yhden suunnistajan perheessä metsä ja luonto ovat tärkeässä roolissa ja meistä on tärkeää kuljettaa Teeviä mukana metsässä mahdollisimman paljon. Näin metsästä tulee luonnollinen ja tuttu ympäristö jo pienestä pitäen.

Isin kyydissä Aakenustunturilla.

Lisäksi reppua käytetään kaupungilla, kun Teevi ei jaksa millään olla vaunuissa. Säästösyistä vaunut on kuitenkin kaupungilla mukana, koska siten pääsee ilmaiseksi bussiin. :) Miksi ihmeessä käytäntö ei voisi olla se, että alle 7-vuotiaan kanssa pääsee ilmaseksi oli hän rattaissa tai ei?

Yleensä kantojuhdaksi pääsee isi, mutta kannan toki itsekin, jos olen yksin liikkeellä. Painolasti hidastaa Jannen kiitolaukkaa kätköilyretkillä edes vähän ja mä pysyn perässä nippanappa. Teevin ollessa pienempi, pidin enemmän kantoliinasta kuin manducasta, mutta nyt myös minä olen oppinut pitämään manducasta enemmän. Liinana meillä oli Kimperin 5 metrinen trikooliina, josta pidin jo kuosinkin takia aivan mielettömästi. Liinan sidontaan meni toki aina hetki aikaa ja opettelemista riitti aluksi. Liinan sai kuitenkin tiukemmalle ja vauvan erilaisiin asentoihin kuin manducassa, joten pienen koliikkisen vauvan sai helpommin rauhoittumaan liinaan.

Kantoliinan kuosi on ihana!

Manducassa ehdotonta plussaa on sen helppo pukeminen ja hyvät säätömahdollisuudet. Reppu sopii niin miehelle kuin minullekin, eikä säätöjen muuttamiseen mene puoltapäivää. Manducan hyvän lantiovyön takia taakka ei tunnu painavalta, vaikka mukana raahaa melkein 10 kiloista lasta. Myös pehmusteet ovat hyvät, eikä hiertymiä pääse syntymään pitkänkään kantamisen aikana. Ihan pienelle vauvalle repussa on vauvatuki, jota en kyllä koskaan osannut käyttää kunnolla. Teevi jäi aina hassuun asentoon ja vaihdoin nopeasti liinaan. Nyt isompana Teevi asettuu reppuun oikein hyvin ja nauttii olostaan korkealla. Nyt Teevi jo näkee ympärilleen repusta ja viihtyy siellä pitkiäkin aikoja. Usein pitkän kävelylenkin aikana pikkumies nukahtaa tasaiseen hytkyntään. Tällöin on kätevää, että repussa on erillinen ”huppu”, joka tukee päätä, jos lapsi ei jaksa kannatella sitä itse tai nukahtaa kesken reissun.

Tänään olen opetellut Teevin laittamista manducaan selkäpuolelle. Se ei ole niin yksinkertaista, mutta opettelu on kaiken vaivan arvoista. Selässä kantaminen jättää kädet vapaiksi muille askareille ja itkuinen lapsi on helppo pitää lähellä, vaikka ruokaa laittaessa. Yleensä kannan Teeviä etupuolella, mutta arjen askareet eivät suju kovin helposti kun rintakehästä kasvaa lapsi ja kädet lyhenevät 20 sentillä. Yritäpä siinä sitten ripustaa pyykkiä, pedata sänkyä tai kuoria perunoita. Tänään sain keitettyä Teeville sosetta ja vanhemmille jauhelihakeittoa kun Teevi tutkiskeli maailmaa repusta käsin.

Ei Teevi tietenkään koko päivää repussa roiku. Pyrin siihen, että Teevi olisi lattialla mönkimässä suurimman osan päivästä. Sitterikin on käytössä pääasiassa ruokahetkinä, kun Teevi juo maitoa pullosta. Teevi viihtyykin jo hyvin pitkiä aikoja lattialla ja harjoittelee liikkumista jatkuvasti. Myös lelut ovat saaneet aivan uuden merkityksen, kun herra ryömii lelujen perässä ja innostuu uusista tavaroista jatkuvasti. Välillä kuitenkin kokoaikainen konttaus- ja istumisharjoittelu vie voimat ja on kiva päästä rötköttelemään äitin selkään.

Kantoliinan plussat/miinukset:
+ erilaiset sidonnat
+ tiukka
+ ei hiertäviä hihnoja
+ mahdollistaa imettämisen ja lapsen nukkumisen
– sidontojen opetteleminen vie aikaa
– trikooliina löystyy, jos liikkuu paljon
– nukkuva lapsi on vaikea saada pois liinan sisältä

Manducan vastaavat:
+ tukeva
+ helppo pukea päälle
+ todella hyvät säätömahdollisuudet
+ ei niin kuuma kesällä
+ saa selkään tai eteen
– lapsella vain yksi asento