Kesäisin suunnistuskärpänen puraisee ja suuntaamme vähintään kerran viikossa kuntorasteille koko perheen voimin. Yleensä me aikuiset suunnistamme vuorotellen omat ratamme ja toinen on aina lastenhoitovuorossa. Eilen kuitenkin livahdin yksikseen Turkurasteille, joten tänään oli Jannen vuoro metsästää omat rastinsa. Päätimme kuitenkin lähteä suunnistuspaikalle koko perhe. Syy tähän oli auton ilmastointi! Koko päivän viikon on ollut niin tukalaa ja kuumaa, ettei Menni ole juuri nukkunut päikkäreitä ja itselläkin on pinna kireällä jatkuvan hikoilun takia. Viileässä autossa istuminen oli ihanaa ja Mennikin sai kaipaamansa päiväunet lyhyiden aamupäivätorkkujen lisäksi.

Matkalla mietin, että jaksaisikohan Teevi kävellä rastiralliradan jo läpi, jos Mennin laittaa reppuun. Pohdin myös, voinko laittaa Mennin reppuun, kun muutenkin kiehutaan elävältä. Ensimmäisen kohdalla päätin kokeilla ja toiseen totesin, ettei tämä enää pahemmaksi muutu. Niinpä reippailtiin lähtöön, lunastettiin kartta (se oli ilmainen), lainattiin emit (sekin oli ilmainen!) ja lähdettiin seuraamaan viitoitusta lähtörastille.

Teevin korkuista heinää, oja, toinen oja.. tuleekohan tästä mitään? Teevi taapersi kuitenkin tomerasti perässä, emit toisessa kädessä ja kartta toisessa. Lähtörastilla näytin, miten rastilla leimataan ja sen jälkeen Teevi osasikin homman ihan itse. Toki emit oli kolme kertaa ensin väärinpäin, mutta joka rastilla leimaus oli onnistunut! Ensimmäisen rastin jälkeen Teevin suusta kuului: ”Toone menään” aina, kun näkyvissä oli rastilippu. Oli hieman hankalaa selittää, että ”tuo ei ole meidän rasti, täytyy jatkaa matkaa”. Kamera olisi kyllä ehdottomasti pitänyt ottaa metsäänkin, sillä niin tomerasti Teevi leimasi rastilla, että melkein nauratti..

Viitoitus loppui lähtörastille, joten oli selvittävä omin neuvoin. Jo kakkosrastilla törmäsimme eksyneeseen perheeseen, jonka autoimme kolmosrastille. Melko hankala rastiväli olikin, sillä kartan polkua ei näkynyt, vaikka sillä seisoi. Tällä kertaa ei ainakaan rastiralli ollut pelkkää tiellä kävelemistä, vaan päästiin rämpimään metsänkin puolella. Teevi oli tosi reipas, eikä pienet risut ja maan epätasaisuuden häirinneet menoa. Kartanluvun harjoittelu jää tuleviin vuosiin, mutta ainakin tässä oppii liikkumaan metsässä ja poikkeaa joskus pois polultakin. Reitti oli noin kilometrin ja tallusteluun meni aikaa 50 minuuttia (tulokset). Ennen lähtöä ja maalin jälkeenkin matkaa kertyi reilu 300m, joten aika kova suoritus himpun yli 2-vuotiaalta.

Mennikin viihtyi repussa oikein hyvin, vaikkei pitkään aikaan olla sitä käytettykään. Ensi vuonna on jo helpompaa, kun molemmat voi jo itse kävellä koko reissun! Tästä se suunnistajan ura urkenee. :)

P.S. Mulla meni eilen jo melko hyvin. 17 suunnistajaa kipitti maaliin mua nopeammin, mutta taaksekin jäi huimat 85 tyyppiä! Kaikenlisäksi olen päässyt tasolle, jossa jaksan juosta läpi 3 kilometrin radan (eli mun tarkkuudella vähintään 4km). Ehkä mustakin tulee vielä ihan hyvä.