Pari kuukautta sitten olin seikkailijaretkellä, jonka yhteydessä aloimme seurailla yhden heijastinkätkön viitoitusta, mutta hukkasimme punaisenlangan ja uniaikakin alkoi painaa päälle. Päätimme Lotan kanssa palata rikospaikalle myöhemmin syksyllä, kun pimeä tulee aiemmin. Nyt se päivä oli koittanut, sillä pimeä laskeutuu jo viiden aikoihin ja heijastinten seuraaminen on helppoa.

Molemmat lapset pakattiin reppuihin ja lähdettiin kipuamaan märkää ja pimeää kallion rinnettä ylös seuraillen pienen pieniä heijastintarroja. Tällä kertaa meillä oli kätkön idea alusta asti selvillä ja tiesimme, mitä pitäisi löytää. Pienen totuttelun jälkeen silmät alkoivatkin löytää pikkuruisia heijastinpisteitä pitkin polun vartta. ”Mä näen punaista!” kuului jo muutaman mallisuorituksen jälkeen Jannen selän takaa. Sen jälkeen se pajatus ei loppunutkaan, kun Teevi hoki jokaisen täplän kohdalla samaa lausetta.

Puolenvälin paremmalla puolella Teevi pääsi repusta risukkoon ja otsalampun pienen valokeilan valossa taapersi loppumatkan sitkeästi muiden tahdissa. Muutaman kymmenen metrin välein pikkumies oli rähmällään pusikossa ja suusta pääsi ”ja taas!”, mutta aina sieltä noustiin, eikä apu ei kelvannut. En voinut lakata ihmettelemästä, kuinka sinnikäs poika meillä on. En tiedä kovin montaa 2-vuotiasta, jotka pimeässä metsässä uskaltaa ja jaksaa kävellä, vaikka vettä sataa ja vähän jo väsyttääkin.

Menni simahti matkan loppupuolella reppuun ja vetelikin sikeitä aina autolle asti. Häneltä jäikin matkan kohokohta eli kätköpurkin löytäminen näkemättä. Ihmeen rauhallinen oli Mennikin, vaikka ei meillä kauheasti ole kokemusta pilkkopimeässä tarpomisesta. Mua tais jännittää eniten pimeässä metsässä, vaikka kokemusta löytyykin enemmän kuin lapsilta yhteensä. Purkin lähistöllä alkoi myös sataa jotain rähmää taivaantäydeltä, joten piti laittaa vähän vauhtia töppösiin. Teevi ei kuitenkaan suostunut syliin, vaikka takana oli ainakin kilometri tehokasta töpöttelyä pitkin metsäpolkuja.

Mennin uniasento ei ehkä ollut ergonomisin, mutta hyvin tuntui uni maistuvan. Teevi oli innoissaan löydöstä ja saikin itse piilottaa purkin takaisin kiven alle. Kiva, kun lapsetkin alkaa jo ymmärtää ja nauttia kätköilystä enemmän. Loppumatkalla Teevin suusta kuului jopa lausunto: ”Sitten mennään toiselle kätkölle..”. Kello alkoi kuitenkin olla niin paljon, että seuraavat kätköt jätettiin toiseen päivään.

Janne ennusti, että ensi kesänä on suunnattava kuntorasteille. Mä luulen, että jo huomiset talvirastit sopisi Teeville. Sen verran innokas yösuunnistaja siitä on kasvamassa.