Tittidii.. Mennin villatakki on valmis ja se on ihana. Vielä ihanampia ovat sisarukset samanlaisissa villatakeissaan. Vallan mahtavaa.
Syksy on kyllä mun lemppareista lempparein vuodenaika. Silloin on värikästä, viileää, tunnelmallista, saa polttaa kynttilöitä, kaikkea uutta alkaa, auringonvalo on kauniin oranssia, aamuisin nenää nipistelee pikkupakkanen, jalkaan saa vetäistä villasukat ja on helppo hengittää.
Kuvia tuli räpsittyä vähän yli omien tarpeiden ja vaikka jokaisessa tuntui olevan jotain tarkennushäikkää (syystä, jota en osaa teille kertoa), laitan tänne ihan liian monta kuvaa, koska niissä on niin hyvä tunnelma ja koska meillä oli niitä ottaessa niin mukavaa.
Olen viimeaikoina koittanut kiinnittää huomiota siihen, mitä asioita kiellän ja mitkä ei:t ovat täysin turhia. Miksi sohvalla ei saa hyppiä? Miksi Teevi ei voi lähteä mukaan viemään roskia? Miksei välillä voi nukkua makuupussissa? Miksi päiväkodista ei saa kävellä kotiin? Miksei välillä voi ostaa jotain kivaa ihan muuten vaan? Miksi kaikki kiva kielletään? No, meillä ei enää kielletä, ainakaan joka kerta. Jollen keksi hyvää syytä kiellolle, on se turha ja täytyy jättää sanomatta. Niimpä meillä saa nukkua makuupussissa, kävellä välillä päiväkodista kotiin, viedä roskia yhdessä, leikkiä vähän hullumpiakin leikkejä ja ostaa uusia leluja ihan tavallisena päivänä. Arjen pieniä seikkailuja syntyy näin ihan kuin huomaamatta.
En nyt tarkoita sitä, että joka asian saa periksi ja kaikki on sallittua, leluja saa kitisemällä kaupassa ja sohvaltakin saa hyppiä pää edellä lattiaan. Tietenkin on olemassa säännöt ja rajat, joiden sisällä näitä myönnytyksiä voidaan tehdä ja aikuinen on se, joka viimekädessä asioista päättää. Turvallisuus ja järki on aina ykkössijalla, mutta turhat kiellot ja varoittelu yritetään jättää vähemmälle. Kun asiaan keskittyy, huomaa, että puolet ei-lauseista voi jättää sanomatta ja kaikilla meillä on aika paljon mukavampaa.
Tänään Teevi halusi lähteä viemään roskat ja hakemaan kauppatavaroita autosta Jannen kanssa. Ensin meinasi lipsahtaa, että ei kyllä käy, eihän sulla ole vaatteitakaan ja ulkona on pimeä ja kohta pitää mennä nukkumaan. Sitten mietin, että voihan ne ulkovaatteet äkkiä pukea ja menee sitten paremmalla mielellä nukkumaan, kun saa käydä vähän happihypyllä. Ja niin puettiin vaatteet ja heijastinliivi, kaivettiin lipaston laatikosta pieni led-lyhty ja Teevi lähti isin kanssa retkelle. Tällaiset itselle kovin pienet asiat voi lapsen maailmassa olla todella suuria seikkailuja. Sellaista arjen pitäisi olla meille isommillekin, seikkailua ja pienistä asioista nauttimista, juuri siinä hetkessä.
Eräänä toisena iltana me lähdettiin Teevin kanssa käymään kaupassa vielä kahdeksan aikaan illalla. Käveltiin pimeän metsän halki lähikaupalle ostamaan aamuksi jugurttia. Koko matkan pieni käsi puristi minua kädestä ja pieni suu papatti asiaa taukoamatta. Teeville oli hyvin tärkeää, että olin ottanut hänet mukaan kauppareissulle ja että Menni ja isi oli jääneet kotiin. Tällaisilla pikkuretkillä saadaan myös annettua omaa aikaa molemmille lapsille, eikä vanhempien huomiota tarvitse aina jakaa toisen kanssa. Tällä kauppareissulla Teevi sai pitää koko matkan äitin kädestä, kertoa kaikki mieltä askarruttavat asiat ja pukea päälleen rakkaan heijastinliivin. Semmoista on kiva arki.
Sisaruus on ehkä elämän pisin ihmissuhde ja ainakin minulle hyvin tärkeä. Omat pikkusiskoni kuuluvat tärkeimpiin elämäni ihmisiin ja varsinkin vain 1v8kk nuoremman Sallan kanssa ollaan tekemisissä viikottain, ellei päivittäin. Pitkän välimatkan takia tapaamiset ovat harvassa, mutta onneksi on whatsappit, skypet ja facebookit. Välillä pidämme skypeä auki ja puuhailemme omiamme; vähän kuin olisi samassa paikassa ja voi aina hihkaista, kun on asiaa. Ihan kuin silloin ennen, kun sisko oli aina tavoitettavissa toiselta puolelta seinää.
Nyt kun Teevi ja Menni kasvavat, onkin ihana huomata, että sisarussuhde alkaa muodostua myös heidän välilleen. Heillä on jo ihania omia juttuja ja Teevi suhtautuu Menniin silloin tällöin hyvin huolehtivasti. Tuntuu, että nyt kun he ovat eri päiväkodeissa, kotiarkikin menee paremmmin. Mennin pureskelukin on loppunut tai ainakin vähentynyt radikaalisti. Viime viikolla kuulin pariin otteeseen, kun Teevi huusi omasta huoneestaan: ”Menni, tuu leikkimään!”. Yhteisiä leikkejä ei vielä juuri ole, mutta omat leikit vieretysten alkavat jo sujua hyvin. Menni ei enää riko kaikkia Teevin leikkejä ja Teevi on oppinut, ettei pikkusiskon kädestä voi vain napata tavaroita. Vaihtaminen ja antaminen ovat edelleen harjoiteltavien taitojen listalla, mutta joskus ne jopa onnistuvat ilman opastusta.
Yksi yhteinen leikki on eräänlainen hippa, jossa Menni juoksee karkuun ja Teevi yrittää ehtiä halaamaan Menniä. Usein tämä keittiösaareketta kiertävä kaksikko päätyy lopulta maahan makaamaan ja kiljumaan, kun halissa olikin liikaa voimaa, mutta silti toiminta on aika hellyyttävää katseltavaa.
Käsi kädessä kotia kohti
Päiväkotimatkat Teevi haluaa nykyään kävellä itse. Aina. Olen sitten ajatellut, että miksen voisi hänen antaa kävellä, kun ei meillä mikään kiirekään ole. Pitkä (kestoltaan, ei matkaltaan) kotimatka tylsistyttää kuitenkin Menniä ja viimeiset sadat metrit annan Menninkin kävellä. Viimeaikoina Teevi on oppinut pitämään kädestä kiinni aina kävellessä ja haluaa pitää minunkin kädestä koko matkan. Kun Menni pääsee vaunuista kävelemään, Teevi tarttuu heti huolehtivasti siskon käteen ja hidastaa vauhtia entisestään. Näin meillä köpötellään loppumatka ihan hissukseen ja ihmetellään oravia, lehtiä, matoja, vastaantulijoita, käpyjä, ylämäkiä, alamäkiä, portaita, koiria, naapurin lapsia ja aivan kaikkea mahdollista. Jos Menni pyllähtää, Teevi auttaa siskon ylös kädestä vetämällä. Loppumatka täytyy yleensä ”oikaista” metsän kautta, koska siellä on kaikkein jännimmät jutut.
Toivon, että pieni ikäero niputtaa tämän kaksikon tiiviisti yhteen ja että he pysyvät parhaina ystävinä koko elämän läpi. Vaikka riidat ja kinastelu kuuluvatkin sisaruuteen, uskon, että sisaruksesta on paljon enemmän iloa kuin harmia. Ainakin on aina seuraa ja leikkikaveri ihan seinän takana.
Tällaista meille kuuluu. Kujeilua, junaleikkejä, vauhdikasta menoa, ikkunasta kurkistelua ja potkupyöräretkiä huoneesta toiseen. Takana on ihan tavallinen viikko. Päiväkotiarkea, koulua, töitä ja shoppailua. Ostoslistalta löytyi tällä kertaa talvikengät molemmille lapsille ja suuntasimmekin jo tietoisina suoraan Crocsille. Valitettavasti poikien talvisaappaat eivät vielä olleet rantautuneet Suomeen ja saimme vasta pinkit lämmittämään Mennin varpaita.
Tiistaina oltiin koko perheen voimin mun töissä. Oltiin muutenkin menossa uimaan juuri tiistaina, kun mut hälytettiinkin tuuraamaan illan uinteihin. Päätettiin sitten lähteä koko perheen voimin, kun vuorossa oli just sopivanikäisten ryhmät ja työvuoro kesti vain tunnin. Menni on kerran aiemminkin ollut mun mukana ja se meni loistavasti. Menni on oikein malliuimari; liikkuu itse vedessä, seilaa kellukkeilla ympäri allasta, sukeltaa reippaasti ja roikkuu mussa kuin pieni takiainen, kun uidaan yhdessä. Yhtään ei tarvitse huolehtia, että putoaakohan se nyt, tuleekohan se tuolta laidalta sukellukseen tai pärjääköhän se hetken itsekseen kellukkeilla, jos mä autan jotain toista lasta. Kaikki meni niin hyvin. Tälläkin kertaa Menni oli mun apuope ja Teevi ui Jannen kanssa osallistujana. Oli kiva, että molemmat lapset pääsi pitkästä aikaa uimaan. Yleensä mun työvuorot on niin pitkiä, ettei omat lapset jaksa uida mukana. On usein myös parempi keskittyä vain asiakkaiden lapsiin, mutta välillä kyllä kaipaisin Menniä tai Teeviä demonstroimaan, että joku asia on mahdollinen. Monet vanhemmat eivät uskalla kokeilla asioita, jos vain nukella näyttää, mutta kun oikea lapsi tekee sen, he uskovat että se on mahdollista.
Huomenna tämä tavallinen viikko loppuukin, kun lapsilla on ensimmäinen vapaapäivä päiväkodista, äiti tulee tänne hoitamaan lapsia ja me lähdetään Jannen kanssa juhlimaan häitä. Tiedossa siis kaikkea muuta kuin tavallinen perjantai. :)
Palaan blogin pariin vähän kevyemmällä aiheella, ettei rimakauhu pääse lannistamaan. Janne on todennut, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja video vielä enemmän ja pitänyt sillä tavalla blogimme asiasisällön vaaditulla tasolla. Syy blogihiljaisuuteen on se, että tietokoneellaoloaika kuluu nykyisin ruotsin esseiden ja prosessitekniikan laskujen parissa ja vapaa-aika on toistaiseksi kortilla. Tällä viikolla aloitin juoksukoulun, joka vie kaksi iltaa viikosta. Lisäksi yritän kuluttaa täysiä päiviä yliopistolla, tehdä 8,5h töitä viikossa vauvauintiohjaajana, ehtiä hoitaa partioasioita, siivota kotia ja olla yhdessä perheen kanssa. Tällä hetkellä aikaa perheelle nipistetään siivoamisesta ja se valitettavasti näkyy meidän kotona. Toivottavasti huomenna saataisiin aikaiseksi jonkinnäköinen koko perheen yhteinen siivousmaraton.
Mutta siis aiheeseen. Tiistaina olin Helsingissä yhden partioprojektin tiimoilta ja minulle jäi vähän aikaa shoppailla. Listalla oli lasten välikausihanskat, mutta jostain kumman syystä muovikasseihin kertyi vähän muutakin. Kaikki oranssia. :)
Ensimmäinen sortuminen tapahtui Po.pilla, josta ostin Teeville välikausihanskat (en oransseja, kun ei ollut). Siellä se roikkui henkarissa ja huusi suorastaan, että kuuluu Teeville: oranssi siis o-r-a-n-s-s-i windfleecetakki. Koska Teevin vanha wf-takki on pieni, päätin tuhlata tähän täydelliseen yksilöön. Koko on 104cm, joten menee ainakin vuoden verran, jos Teevi ei päätä ottaa mitään jättikasvuspurttia ennen sitä. Samalla reissulla törmäsin ihanaan isäihmiseen, joka vaimon kirjoittaman listan perusteella osti kasan vaatteita. Hän osasi myös arvioida sopivia värisävyjä ja tunnisti, että turkoosi ei ole sininen, mutta vaimo ei pidä siitäkään. :) Vähän kuin olisin lähettänyt Jannen Po.pille.
Toinen oranssi asia tuli vastaan, kun vaelsin Sokoksen viidenteen kerrokseen tarkistamaan välikausihanskatilannetta (,joka oli surkea). Kerroksen kolme kohdalla törmäsin vastustamattomiin kenkiin, jotka oli heti saatava. Pikaisen kokeilun ja konsultaatioviestin jälkeen olinkin kassalla ja pääsin jatkamaan matkaa uusissa nahkamenimissä. Jee. Kerrankin ostos myös itselle.
Bobyshopin kohdalla pysähdyin vielä päivittämään suihkugeelihyllyn tilanteen ja nappasin mukaan ihanan persikkaisen saippuaputilon. Oranssin tietenkin.
Joko ehkä huomasit, että oranssi kuuluu lempiväreihini? Ehkä siis arvaat, mitä väriä valitsin kun tänään ostin minulle uuden Keep Cupin?
Ei se olekaan ihan oranssi, mutta pieni oranssi piriste siitä kuitenkin löytyy. Nyt saan juoda teeni luennolla pirteästä ja ekologisesta kupposesta. Päivän ekoteko tehty.
Teevin synttärihulinoiden aikaan mun isi eli Teevin vaari toi meille laatikollisen vanhoja duploja. Duplot ovat olleet jo minun ja Sallan leikeissä, osa on varmasti sitäkin vanhempia. Laatikko päätyi kuitenkin suoraan varastoon, koska palikat olivat todella likaisia. Nyt on tiskaustoimenpiteet suoritettu ja joukosta löytyi todellisia aarteita. Juuri omiaan tällaiseen harmaan tylsään päivään!
Yhteensä uutukaisia oli puolikas pyykkikorillinen. Mukana oli paljon ihan peruspalikoita, kulkuneuvoja ja muuta kivaa.Kilpuri ja veivattava bensamittari. Niin retro.Leikkipuisto ja vauva. Liukumäki oli pienenä mun lemppari.Pieni koti. Keittiö, puhelin, peili ja sänky. Ihana.Hevosenkuljetuskärry ja hevonen. Autokin on alkuperäisestä setistä, koska konepellissä komeilee hevosenkenkä!RETRORETRORETRO! Mut aika hienoja.Jotain tälläsii?!Erikoispaloja luovuutta lisäämään.Pari perhekunnallista uusia ukkeleita.Kaivattuja alustoja.Nostokurki.Hieno juna tuo lisäulottuvuutta vanhaan junarataan. Junat on Teevin ehdoton suosikki. Salamakin jää nyt kakkoseksi.
Minun suunnitelma ”pesen nää äkkiä ja otan kuvia ennen leikkiä” ei ihan onnistunut, koska koko ajan innokkaat kädet nappasivat kuvattavat pois pöydältä. Osa kulkuneuvoista ehti jo kadota Teevin leikkeihin, mutta sinnehän ne on tarkoitettukin.
Myös Mennille löytyi sopivaa puuhasteltavaa, sillä mukana oli muutama atomilelu ja erilaisia duploeläimiä syötäväksi. Yllättävän hyvässä kunnossa olivat kaikki, vaikka ikää lelukasalla on varmasti jo monen monta vuotta.
