Olen viimeaikoina koittanut kiinnittää huomiota siihen, mitä asioita kiellän ja mitkä ei:t ovat täysin turhia. Miksi sohvalla ei saa hyppiä? Miksi Teevi ei voi lähteä mukaan viemään roskia? Miksei välillä voi nukkua makuupussissa? Miksi päiväkodista ei saa kävellä kotiin? Miksei välillä voi ostaa jotain kivaa ihan muuten vaan? Miksi kaikki kiva kielletään? No, meillä ei enää kielletä, ainakaan joka kerta. Jollen keksi hyvää syytä kiellolle, on se turha ja täytyy jättää sanomatta. Niimpä meillä saa nukkua makuupussissa, kävellä välillä päiväkodista kotiin, viedä roskia yhdessä, leikkiä vähän hullumpiakin leikkejä ja ostaa uusia leluja ihan tavallisena päivänä. Arjen pieniä seikkailuja syntyy näin ihan kuin huomaamatta.

En nyt tarkoita sitä, että joka asian saa periksi ja kaikki on sallittua, leluja saa kitisemällä kaupassa ja sohvaltakin saa hyppiä pää edellä lattiaan. Tietenkin on olemassa säännöt ja rajat, joiden sisällä näitä myönnytyksiä voidaan tehdä ja aikuinen on se, joka viimekädessä asioista päättää. Turvallisuus ja järki on aina ykkössijalla, mutta turhat kiellot ja varoittelu yritetään jättää vähemmälle. Kun asiaan keskittyy, huomaa, että puolet ei-lauseista voi jättää sanomatta ja kaikilla meillä on aika paljon mukavampaa.

Tänään Teevi halusi lähteä viemään roskat ja hakemaan kauppatavaroita autosta Jannen kanssa. Ensin meinasi lipsahtaa, että ei kyllä käy, eihän sulla ole vaatteitakaan ja ulkona on pimeä ja kohta pitää mennä nukkumaan. Sitten mietin, että voihan ne ulkovaatteet äkkiä pukea ja menee sitten paremmalla mielellä nukkumaan, kun saa käydä vähän happihypyllä. Ja niin puettiin vaatteet ja heijastinliivi, kaivettiin lipaston laatikosta pieni led-lyhty ja Teevi lähti isin kanssa retkelle. Tällaiset itselle kovin pienet asiat voi lapsen maailmassa olla todella suuria seikkailuja. Sellaista arjen pitäisi olla meille isommillekin, seikkailua ja pienistä asioista nauttimista, juuri siinä hetkessä.

Eräänä toisena iltana me lähdettiin Teevin kanssa käymään kaupassa vielä kahdeksan aikaan illalla. Käveltiin pimeän metsän halki lähikaupalle ostamaan aamuksi jugurttia. Koko matkan pieni käsi puristi minua kädestä ja pieni suu papatti asiaa taukoamatta. Teeville oli hyvin tärkeää, että olin ottanut hänet mukaan kauppareissulle ja että Menni ja isi oli jääneet kotiin. Tällaisilla pikkuretkillä saadaan myös annettua omaa aikaa molemmille lapsille, eikä vanhempien huomiota tarvitse aina jakaa toisen kanssa. Tällä kauppareissulla Teevi sai pitää koko matkan äitin kädestä, kertoa kaikki mieltä askarruttavat asiat ja pukea päälleen rakkaan heijastinliivin. Semmoista on kiva arki.