Kotoilua

Arkielämää, ,

Tänään kaupungilla pyöriessäni käteen tarttui uusi amigurumikirja ja kerä puuvillalankaa. Olen jo jonkun aikaa himoinnut tuota Mia Bengtssonin uutta amigurumikirjaa, mutta en ole raaskinut sitä hankkia omaksi. Kirjan hahmot ovat syötävän suloisia ja ohjeet todella selkeitä, sellaisia, että jopa minä osaan väkertää niiden avulla jotain mallia etäisesti muistuttavaa.

Mia Bengtsson - Virkkaa uusia iloisia maskotteja

 

Tarkat ohjeet selkeällä suomen kielellä.

Kotiin päästyä piti kaivaa heti virkkuukoukku kauniiseen käteen ja aloittaa Timmyn virkkaus. Kaupasta ei löytynyt mitään kauniin väristä puuvillalankaa, joka sopisi Teevin lelukopan sävyihin, joten päädyin pinkkiin lankaan. Eiköhän pinkki Timmykin löydä jonkun hyvän kodin, kunhan ensin tulee valmiiksi. Yllättävän helposti koukku pysyi kädessä ja muoto alkoi hahmottua, vaikka viime kerrasta on jo jokunen tovi. Toivottavasti tämä yksilö ei päädy keskeneräisten projektien koppaan odottelemaan, ainakaan kovin pitkäksi aikaa.

Tästä se lähtee..

Mun virkatessa Teevi köllötteli lattialla ja tutustui taas omiin varpaisiinsa oikein antaumuksella. Varpaat on niin hyvät, kun ne ei karkaa mihinkään. Muutenkin Teevi on alkanut viihtyä paremmin ja paremmin itsekseen lattiatasossa, kun vähän pääsee liikkumaan ja lelujen käsittely heittelykin luonnistuu aina vaan paremmin. Äidin onneksi liikkuminen on vielä hidasta ja lapsen voi vetää jalasta takaisin, kun meinaa lähteä liian pitkälle. :) Etenemismuotoina käytetään tällä hetkellä kierimistä ja nytkähtelevää peruutusvaihdetta, mutta ryömiminen on enää pienen oivalluksen päässä.

Varpaat jaksaa viihdyttää.

Kun isi vihdoin tuli kotiin, alkoi äidin siivousurakka. Täällä meidän kodissa on käynyt kylässä joku syysmyrskyn tapainen, kun kaikki tavarat oli hyrskynmyrskyn. Teeviä ei huvittanut vaunuilu, joten pojat päätyivät kokoamaan vaunun ratasosaa omaan huoneeseensa. Sillä välin pyykkäsin, tiskasin, järjestin, imuroin ja annoin kyytiä joka paikkaan kertyneelle pölylle. Vielä jäi hommaa huomisellekin, mutta ainakin urakka on nyt aloitettu. Nyt saa hyvällä omallatunnolla lysähtää sohvalle, sytyttää muutaman kynttilän ja virkata syöden samalla pari palaa riviä suklaata.

Valoa pimenevään iltaan.
Syksy ja kynttilät. <3

 

Eilinen

Arkielämää,

Hirvittää, kuinka nopeasti olen sitoutunut tämän blogin päivittämiseen. On kulunut neljä viisi päivää ilman päivitystä ja monelta taholta kuuluu: ”Mikset sä oo kirjottanut sinne mitään?” No, ainakin mukava tietää, että joku tätä siis lukeekin. :)

Viikonloppu sujahti ohi nopeasti. Perjantaina käänsimme Volvon nokan kohti pääkaupunkiseutua ja mummilaa. Teevi sai jäädä mummille hoitoon, kun vanhemmat lähtivät viettämään iltaa Helsingin vilinään (siinä vilinässä taas muistin, miksi mä asun Turussa. Ihanan rauhallinen kotikaupunki.). Kävimme syömässä ja elokuvissa kihlavuosipäivän kunniaksi, vaikka pikkusiskoni mielestä sitä ei kuulu enää juhlia, jos on naimisissa. Juhlittiinpa kuitenkin.

Eilen vietimme evakkopäivää Janinan ja Linan kanssa, kun keittiössämme suoritettiin jonkinasteista remonttia. Maanantaina joku mies tuli ilmoittamaan, että purkaa meiltä seinän.. Mitäs siihen sitten vastaan sanomaan? Kyse oli siis siitä, että keittiön välitilan laatat olivat jo meidän muuttaessa irti yhdestä kulmasta ja vika tultiin nyt korjaamaan. Tämä aiheutti hieman tuohtumusta, koska mun mielestä ne ei vaan voi tulla ilmoittamaan päivän varoitusajalla, että valtaavat mun keittiön. Pienen lapsen kanssa onkin siitä sitten helppo keksiä, mihin itsensä laittaa päiväksi. Onneksi Janina oli kotona ja saatiin viettää mukava päivä keittiöpakolaisina. Projekti kuitenkin eteni nopeasti ja tänään enää saumaillaan, joten voidaan olla kotosalla.

Eilisestä päivästä tuli siis loppujen lopuksi oikein superkiva, kun lapset sai taas tutustua paremmin toisiinsa ja äidit juoruta niitä näitä. Päivä meni ainakin viisi kertaa nopeammin kuin yksin kotona möllöttäen. Tai siis kaksin, mutta kuitenkin.

Illalla ajeltiin taas Auraan ratsastustunnille. Hieman jännitettiin, onko talli ja kenttä jo kunnossa, vai lähdetäänkö vieläkin maastoilemaan. Kenttä ei kyllä näyttänyt valmiilta ja tallissakin riittää vielä hommia, mutta päästiin kuin päästinkin hoitamaan hevosia sisälle. Tuntikin pidettiin keskeneräisellä kentällä ja päästiin opettelemaan vähän perusjuttuja. Me kaksi oltiin ensimmäiset ratsastajat, jotka pääsivät uudelle kentälle tallustelemaan. Aika hienoa. Ja vaikeaa, kun missään ei ole jäljen jälkeä, niin hevosen suorassa pitäminen tuotti melkoisen monta harmaata hiusta. Mun tuntiin mahtui muutama harmaa hius, monta hikoilevaa aivosolua ja noin litra adrenaliinia, kun hevonen säikähti (ilmeisesti kissaa) ja päätti tehdä sarjan sivuloikkia. Pysyin jotenkuten selässä ja sain hevosen pysähtymään, mutta lopputunnista ei sitten meinannutkaan tulla mitään. Hevonen säikkyi pienimpiäkin ääniä ja varjoja, enkä itsekään osannut täysin rentoutua enää. Sai pinnistää jokaisen aivosolun ja lihaksen työskentelemään, että sain hevosen kulkemaan edes suunnilleen sinne, minne piti. No ainakin sai taas yhden ratsastuskokemuksen lisää. Eiköhän se tästä ala sujumaan. Pikkuhiljaa.

Tervetuloa kahville!

Ajatuksia

Meidän blogin julkaisun jälkeen vitsailimme erään ystäväni kanssa, että eihän meidän tarvitse enää nähdä ollenkaan, kun kuulumiset voi lukea blogeista. Tämä on tänäpäivänä harvinaisen totta, kun kaiken voi tehdä, nähdä ja ostaa koneen ääressä. Sukulaiset näkevät lapsen kehityksen nettivauvakirjasta, vaatteet ja muut tavarat voi ostaa nettikaupoista tai jopa nettikirppareilta ja kavereiden kuulumiset luetaan naamakirjasta tai blogeista. Mihin katosivat kahvittelut ja normaali kanssakäyminen?

Nettivauvakirjaan en ole vielä ”sortunut”, mutta nämä muut netin ilmiöt ovat hyvinkin tuttuja. Huomaan tutkiskelevani nettikirpputoreja pitkin päivää ja olenpa yhden bodyn Teeville hankkinutkin naamakirjan kirpparilta. Systeemi toimii ihan hyvin, vaikka kilpailu on kovaa. Tuote maksetaan verkkopankissa ja muutaman päivän päästä ihanainen on postilaatikossa. Helppoa, mutta KALLISTA. Mihin ovat kadonneet max. 0,50€:n tuotteet, kun pöytävuokraltakin vältytään? Ei postikulut voi nostaa bodyn hintaa tuosta alle eurosta jopa 8 euroon! Onhan se tietysti totta, että ei se ole tyhmä joka pyytää..

Itse olen pyrkinyt siihen, että tärkeät ihmiset kuulisivat kuulumiseni ensin minulta, eikä netistä. Erityisen tärkeää tämä on äitini kohdalla, joka on ainut sukulainen, jota ei facebookin välityksellä tavoita. Teevin uusimmista metkuista ja kehityksestä riittää juttuja, joita on hauska kertoa eteenpäin. Ajattelen kuitenkin, että olen aika kriittinen siitä, mikä kaikki päätyy naamakirjan sivuille tai muualle julkiseen levitykseen.

Tuntuu siltä, että kanssakäyminen ihmisten kanssa on huomattavasti vähentynyt viimeisten vuosien aikana. Tänään yllätyinkin positiivisesti, kun lukioaikainen ystäväni soitti minulle ja kyseli kuulumisia. Vaikkei olla nähty pitkään aikaan, juttua riitti helposti tunniksi. Puhelusta tuli todella hyvälle tuulelle ja sain virtaa päivään. Ihanaa, että saan koko lukioaikaisen porukan kokoon marraskuun alussa. Tälläisinä hetkinä muistaa, kuinka tärkeitä ystävät ovatkaan. Uudet ja vanhat.

On kehityksessä hyvätkin puolensa. Väitän, että olen pitänyt yhteyttä moneen sellaiseen ihmiseen, joka olisi saattanut muuten jäädä paitsioon kiireen keskellä. Varsinkin Helsinkiin jääneet ystävät ovat pysyneet läheisempinä, kun aika-ajoin lukee kuulumisia naamakirjasta. Tällä hetkellä kaksi ihanaa opiskelukaveriani viettää vaihto-oppilasvuottaan ulkomailla ja on mukava kuulla myös heidän kuulumisiaan. Tämä tuskin olisi mahdollista näin laajassa mittakaavassa ilman ilmaisia skypepuheluita, facebookia tai sähköpostia.

Mikään ei kuitenkaan voita livetreffejä ystävien kanssa. Tällä hetkellä viikon kohokohtiin kuuluukin vauvatreffit Teevin tyttöystävän ja hänen äitinsä kanssa. Otankin nyt tavoitteisiini muuttaa ystäväkulttuuria kahvittelumyönteisemmäksi. Opiskeluaikana bileet oli ”ainut syy” tavata kavereita, eikä meidän ikäiset juuri kahvittele. Heti ensi viikolla kutsun jonkun kylään.

Tervetuloa!

Äitien tekemää ruokaa

Arkielämää, ,

Nyt, kun olen äiti, on minulle tullut ruokastressi. Ruoan pitäisi olla hyvää ja terveellistä ja ennen kaikkea maistua äidin tekemältä. Lauantaina onnistuin jo saamaan ruskeasta kastikkeesta ruskeaa ja ihan syötävän makuistakin. Ehkä siis äitiys on se avain.

Tänään meillä oli Teevin kanssa ohjelmassa perusteellinen kauppareissu ja sosetalkoot. Pakastimen sosevarastot alkoivat jo ehtyä, joten oli aivan pakko suunnata vihannesosastolle ja pistää herkut porisemaan.

Kauppareissut autolla ei enää olekaan niin yksinkertaisia kuin ennen, koska Teevi ei enää mahdu kantokoppaan. Hän ei kuitenkaan osaa istua vielä niin hyvin, että uskaltaisin laittaa istumaan ostoskärryjen penkkiin, joten ainoa mahdollisuus on kantaa tuota reilun 9 kilon painoista mötikkää kantorepussa tai mennä vaunuilla. Vainuissa taas on se ongelma, että niitä työnnellessä ei voi työntää ostoskärryjä ja ostokset pitää kasata jotenkin siihen nukkuvan lapsen päälle. Tänään valitsimme kuitenkin vaunut ja kävelimme läheiseen Prismaan.

Kaunis syksy.
Lehtiä.
Kauppamatkan maisemia ja syksyn satoa.

Kaupasta tarttui mukaan porkkanoita, perunoita, bataattia, parsakaalia, kukkakaalia… ja maissinaksuja. Kotona aloin kuorimaan ja pilkkomaan kaikenmaailman vihanneksia ja istutin Teevin syöttötuoliin katselemaan. Ajattelin testata tuota ”jokaisen äidin lapsen hiljennys” -niksiä ja ojensin Teeville maissinaksun. Ensin naksu sai osakseen kummastuneen ja hieman epäilevän katseen, mutta pian se olikin jo suussa. Eikä aikaakaan, kun naksu oli kadonnut jo parempiin suihin.

"Mikä ihme tää on?"
"Jos mä tätä kuitenkin vähän maistan?!"

Tästä naksukokeilusta innostuneena päätin höyryttää osan porkkanoista, kukkakaalista ja parsakaalista isommiksi paloiksi, jotte Teevi voi kokeilla sormiruokailua. Ostin myös kurkun ja omenan, joita voi antaa sellaisenaan käteen. Katsotaan, miten se lähtee sujumaan. Ainakin naksua pikkumies osasi jo ihan pureskella kahdella pienen pienellä hampaallaan.

Tästä se lähtee. Löytyy jos vaikka mitä.

Nyt Teevi on jo niin iso, että kasvissoseiden lisäksi pitää väkertää myös liha- ja kalasoseita. Aiemmin tein jo kanasosetta pakastimeen ja tänään oli vuorossa sei ja naudanliha. Vastustin neuvolantätiä ja ostin naudan paistijauhelihaa, koska muuta hyvää lihaa ei ollut saatavilla. Lisäksi kaikissa (neuvolasta saaduissa) ohjeläpysköissä lukee, että kannattaa käyttää kokolihaa tai paistijauhelihaa. Että niin. Uskon kuitenkin syvästi, että itsetehdyt ruoat ovat parempia kuin purkkipöperöt, vaikka sitten käyttäisin jauhettua lihaa.

Soseuttamista vaille valmiit

Nyt Teevillä on taas ainakin kuukaudeksi jos jonkinmoista sosetta valmiina. Vielä pöperöt odottelee pakastamista, mutta suurin homma on jo valmis. Ja siinä sivussa tein aika hyvää nakkikeittoa, ihan melkein äidin tekemän makuista. Ainakin yhden ihmisen mielestä mun tekemä ruoka on sitä äidin tekemän makuista. Ja mummeillahan on aina paremmat pöperöt. :)

Syömään!

 

Vauvauintia ja valtataisteluita

Arkielämää, ,

Tiistait on meidän perheen tehopäiviä. Heti aamusta koko porukka suuntaa nokkansa kohti Caribiaa ja vauvauintia. Uinti on Teevin viikon kohokohta. Koko pikkumies heiluu innoissaan kun päästään pukuhuoneeseen ja veteen pulahtaessa sätkintä ja nauru vain yltyy. Teevi on oppinut jo hienosti pitämään päätä veden pinnan yläpuolella ja osaa potkutella jaloilla sammakkopotkuja. Joku kerta täytyy kyllä saada kamera mukaan, sillä se ilo ja energia täytyy saada talteen.

Käymme vauvauinnissa aamuisin, jotta Jannekin ehtii mukaan. Harmillista vain, ettei ryhmässä ole ketään muuta. Olin ajatellut, että vauvauinti on hyvä paikka tutustua muihin lapsiperheisiin, mutta toisin kävi. Toisaalta on mukavaa, että meillä on aika vapaa ohjelma uinnissa ja enimmäkseen saa uiskennella ympäriinsä oman mielen mukaan. Siitä Teevi pitää eniten. Sukeltaminen sen sijaan ei ole niin mukavaa, mutta joka kerta sujuu vähän paremmin. Sukeltemista täytyy harjoitella vielä kotona, ettei se viikon aikana pääse unohtumaan.

Illalla oli vuorossa äidin viikon kohokohta; ratsastustunti.

Pitkään olen himoinnut ratsaille, mutta ei ole ollut rahaa tai en ole vain saanut aikaiseksi. Heinäkuussa kuitenkin ryhdistäydyin, kun halusin saada yhden ihan oman harrastuksen kotipäivien vastapainoksi. (Käyn kyllä partiossakin maanantaisin, mutta en pidä sitä samallalailla omana harrastuksena, kun teen sitä niille pienille.)  Nyt olen pitkin syksyä käynyt vaihtelevasti tiistaisin ratsastamassa yhden toisen äidin, Janinan, kanssa. Se on meidän ihan oma rentoutumishetki. Harmillisen usein on vain tullut vettä taivaalta ja tunti on jouduttu perumaan. Tällä viikolla hihkuinkin siis onnesta, kun sää näytti paremmalta ja tunti pidettiin.

Tänään mulla oli auktoriteettiongelmia erään hevosen kanssa. Viime tunnilla se pääsi yllättämään ja säikyttämään mut, kun laitoin sitä valmiiksi. Satulaa laittaessa hevonen yritti potkaista ja oli hyvin levoton. Tällä kertaa siis suhtauduin hevoseen hieman varauksella ja senhän se huomasi. Meidän yhteistyöstä ei tullut juuri mitään ja oli pakko pyytää Janina apuun. Ärsyttää, koska taas meiltä jäi se vaadittava valtataistelu käymättä. Tai käytiinhän se ja hevonen voitti. Voi rähmä. Toisen hevosen kanssa meni paljon paremmin, vaikka se yrittikin tuuppia mua kumoon. Jotenkin itseluottamus oli parempi ja uskalsin sille pistää vastaan. Toivottavasti saan vielä tilaisuuden näyttää tälle ensimmäiselle kuumakallelle kaapinpaikan.

Itse ratsastus meni hyvin. Löntysteltiin pitkin hiekkateitä ja sai vaan nautiskella ratsastuksesta. Ensi viikolla alkaa virallinen alkeiskurssi ja sitten päästään harjoittelemaan erilaisia taitoja vähän paremmin. Innolla odottelen, että pääsee kentälle harjoittelemaan asioita todenteolla. Tähän mennessä on lähinnä maastoiltu, koska hevoset ovat olleet laitumella, eikä kenttää ole ollut tarjolla. Kentällä varmasti pääsee paremmin kokeilemaan eri juttuja. Nyt, kun hevoset on jo tutumpia ja selässä on rento fiilis, on uudet haasteet tervetulleita. Toivottavasti ei kuitenkaan tarvitse ottaa takapakkia ja aloittaa kaikkea ihan alusta. Ollaan me kuitenkin jo aika paljon opittu muutaman kuukauden aikana, joten tuntuisi turhauttavalta aloittaa ihan nollasta. Vaikkei sekään varmaan lannistaisi, kun oon niin innoissani kaikista hevostouhuista.

Tiistai on viikon paras päivä!

 

 

Onneksi ei aina ole maanantai

Arkielämää,

Nyt, kun on päässyt jo nauttimaan täysistä yöunista, yöheräämiset tuntuvat raskaammilta kuin aikoihin. Miten sitä jaksoikaan herätä yli viisi kertaa yössä? Viime yönä Teevi siis heräsi mahanpuruihin ja vietti kitisten yli tunnin keskellä yötä. Siinä sitten valvoi koko perhe..

Päivä ei kulunut sen paremmin. Teevillä on ollut varsinainen kiukkupäivä. Syli ja maito olivat ainoat sopivat asiat, kaikki muu kiukutti. Iltapäivällä aloin olla jo aika väsynyt, joten Jannen tultua töistä, lähetin pojat kävelylle ja menin lepäämään.

Lepäämisen lomassa selailin skräppäysblogeja ja etsin ideoita hääkorttiin. Monia kivoja ideoita löytyikin ja aloitin taas uuden projektin. Olen aika hyvä aloittamaan kaikennäköistä, mutta valmistuminen on sitten ihan toinen juttu. Tällä hetkelläkin keskeneräisiä projekteja lojuu ympäri asuntoa.. Teevin villatöppöset, valokuva-albumeita, olohuoneen taulut, tuo kortti jne. Toivottavasti saan tänne joskus kuvia myös valmiista projekteista.

Keittiön pöytä inspiraation keskellä.

Kurja maanantai alkaa onneksi olla loppusuoralla. Teevi nukkui hyvät iltapäiväpäikkärit ja on jo paremmalla tuulella. Kohta on iltavellin aika ja sitten nukkumatti saa hakea pojan höyhensaarille. Huomisesta tulee varmasti parempi päivä. Henkilökohtaisesti odotan huomista ratsastustuntia kuin pikkutyttö.