Mummu oli ommellut Teeville hienon uuden oloasun koleisiin kesäpäiviin. Haalari on pehmoista collegekangasta ja sopii sekä piha- että sisäpuuhiin. Tänään haalari pääsi testikäyttöön, kun aurinko ei kerran vieläkään viitsi näyttäytyä meille.
Kangas oli Teevimäisen raidallinen. Äiti taitaa nyt olla hieman kateellinen tästä oloasusta. :)
Taatan kanssa pääsi leikkimään pihan vesielementillä. Tämä pulputtava kala oli mitä mielenkiintoisin leikkikaveri ja iloa riitti pitkäksi aikaa.
Pikkuhiljaa kaverit alkavat olla tärkeitä myös Teevin elämässä. Oman pihan leikkipuistossa pyörii onneksi iso joukko 1-4 -vuotiaita poikia, joten seuraa riittää. Suurin ilo tähän mennessä on kuitenkin ollut isompien lasten puuhien seurailu ja uusien taitojen opettelu matkimalla. Välillä meno onkin melko hurjaa, kun 1-vuotias yrittää matkia 3-vuotiasta, eikä se aina ihan suju. Teevi on kuitenkin oppinut hurjan hienosti selviytymään pihan vaativasta kiipeilytelineestä ja ajamaan potkumopolla muiden perässä. Monikaan yksivuotias ei ole yhtä reipas ja rohkea!
Pihassa oppii myös tärkeitä vuorovaikutustaitoja, kun kaikki leikkivät samoilla leluilla ja aina toisen lelut ovat parempia kuin omat. Lainaaminen, vuorottelu ja pikkuriitojen sopiminen ovat jo arkipäivää Teevinkin elämässä.
Olemme taas pitkästä aikaa viettäneet aikaa Teevin ihka ensimmäisen ystävän, Linan, kanssa ja kaverukset ovatkin melkoinen tihulaiskaksikko. On hauska katsoa, kuinka samanlaisia ja toisaalta erilaisia meidän taaperot on. Kaksikko on tuntenut syntymästään asti, joten heistä tulee varmasti tärkeät ystävykset pikkuhiljaa. VIelä ei yhteiset leikit kiinnosta kovinkaan paljoa, mutta varmasti vuoden päästä viimeistään saadaan seurata yhteisiä leikkihetkiä. :)
Viikonloppuna Milla jätettiin kotimaan kamaralle ja me miehet suuntasimme länteen. Ohjelmassa oli siis Teevin ensimmäinen laiva- ja ulkomaanmatka. Lentokoneessahan Teevi pääsi matkustamaan jo viime kesänä, mutta laivamatkustus oli uusi tuttavuus. Nyt suuntana oli Tukholma ja isomummin (Teeville kylläkin isoisomummi, eli isänäidinisänäiti) 90-vuotisjuhlat. Matkaa tehtiin yhdessä puolen suvun kanssa, joten seuraa ja hoitajia riitti.
Matkustussujuvuuden takaamiseksi matkassa oli myös auto, ja satamassa pitikin odottaa pitkät tovit laivaan pääsyä. Isomummu oli onneksi varastoinut käsilaukkuun ruisleipää, jota Teevin mielestä olikin hauska ajankuluksi puputtaa. Yölaiva lähti senverran myöhään, että Teevi ei laivassa nähnyt kuin reppumatkan autokannelta hyttiin, jossa odottikin mukavan pieni matkasänky. Kerrankin nurkkaan käpertyminen onnistui helposti! Uni maittoikin varsin mukavasti vieraasta ympäristöstä huolimatta.
Aamuherätys koitti varsin aikaisin ja ohjelmassa oli seikkailu läpi kaupungin. Reitti on kuitenkin vuosien saatossa tullut varsin tutuksi ja perillä oltiinkin alta aikayksikön, paikallista aikaa vähän ennen seitsemää. Aamiaisen (Teeville jo päivän toisen) jälkeen suuntasimme läheiseen leikkipuistoon, josta löytyikin uutta ja hauskaa tekemistä niin Teeville kuin vanhemmillekin.
Iltapäivällä olikin juhlan aika. Juhlia on tänä keväänä ja kesänä ollut jo varsin monet, joten täytekakku ja mansikat olivat pikkumiehelle jo tuttuja herkkuja. Juhlan tiimellyksessä kuvattiin taas kaikki viisi polvea, edelliset kuvat otettiin vuosi sitten, Teevin ristiäisissä.
Kyläpaikassa oli myös ihastuttava haukkutoveri Puzzel, joka suuresta koostaan huolimatta ei ollut liian pelottava Teevinkään mielestä. Teevi kävikin myös koeajamassa Puzzelin pedin.
Illalla suunnattiin taas satamaan, mutustamaan omppua ja ruisleipää sekä ihmettelemään suurta taloa joka peruutti autojen viereen. Touhukas päivä oli tehnyt tehtävänsä ja uni tuli nopeasti silmään niin Teeville kuin aikuisillekin. Aamulla Teevi singahti sängyssä pystyyn juuri sopivasti sekunteja ennen käytävässä kaikuneen silja-tunnarin alkua, mutta univajausta oli reissaamisesta jäänyt vielä sen verran, että aamupäivällä jaksoi ottaa kolmen ja puolen tunnin päiväunet.
Tämä on sadas kerta, kun tähän blogiin kirjoitetaan. Minulla on ollut siis kerrottavaa jo sadan jutun verran (okei, siis mulla on ollut asiaa 98 kertaa ja Jannella 2, mutta kuitenkin)! On mukavaa, että monet jaksavat täältä seurata elämäämme, vaikka blogin päätarkoitus onkin säilöä kuvat ja muistot yhteen paikkaan. Blogi antaa myöhemmin laajan kuvan meidän elämästä vauvavuosien keskellä ja on varmasti tärkeä muisto meille kaikille.
Pian kotiimme muuttaa pikkusisko (mieleen on kyllä hiipinyt jo pelko; mitä jos se ei olekaan sisko?), joten pitäisikö blogin nimeä muuttaa? Telkku on kuitenkin suora viittaus Teeviin ja aika epäireilultahan se kuulostaisi.. Ehdotuksia?
Toisinaan meillä asuu jo aika iso pikkumies, mutta toisinaan se hukkuu johonkin ja lattialla rimpuileekin uhmakas ja kiukkuinen taapero. Tänään on ollut jälkimmäinen päivä. Jokainen e-alkuinen kaksikirjaiminen sana saa aikaan itkupotkuraivarit, joiden taltuttamiseen vaaditaankin jokunen tovi. Hermo menee myös, jos joku asia ei aivan heti onnistu. Jos palapelin pala ei sovikaan koloon välittömästi, sohva on kiipeämiseen liian korkea tai lapio ei suostu yhteistyöhön, on raivari taattu. Mistähän lie perinyt tämänkin ominaisuuden? Luulenpa, että suurin turhautumisen aihe on tällä hetkellä kuitenkin se, ettei vielä saa sanotuksi asioitaan, eikä äiti aina heti ymmärrä, mitä pienessä mielessä pyörii.
Onneksi useimpina päivinä sängystä herää jo reipas poika, joka tomerasti auttaa erilaisissa kotihommissa. Sanavarasto on kehittynyt ymmärtämisen osalta jo melkoiseksi ja tavaroiden hakeminen onkin mielihommaa. Vaipanvaihdon aikaan Teevi hakee itse uuden vaipan ja vie likaisen roskikseen. Pyykkiä ripustaessa hän ravistaa ja ojentaa pyykit yksitellen ripustettavaksi. Myös imurointi ja pölyjen pyyhkiminen kuuluu ehdottomiin lempipuuhiin. Väsymyksen yllättäessä mennään sängyn viereen ja unikin tulee jo itsekseen omassa sängyssä. Tänään syöttötuolista poistettiin turvakaari ja ruokahetki menikin heti rauhallisemmissa merkeissä. Teevi on jo aikaa sitten oppinut nousemaan pois syöttötuolista turvakaaresta huolimatta eli ihan turhaanhan se siinä oli. Nyt hän istui nätisti ja melko ylpeänä paikoillaan koko ruokailun ajan.
Eilen sain kivuliaan muistutuksen siitä. että pian tämä mahassa majaa pitävä pikkusisko on valmis tulemaan maailmaan ja kasvattamaan meidän perheen väkiluvun jo neljään. Vasta ihan viime viikkoina olen alkanut ajatella tulevaa vauvaa enemmän ja miettimään, miten elämä sitten oikeastaan muuttuukaan. Tähän asti maha on vain kasvanut ja raskaus on välillä unohtunut, välillä ärsyttänyt, mutta hujahtanut ohi kuitenkin hirmuista vauhtia. Nyt mennään jo 36.raskausviikolla eli jäljellä on laskennallisesti noin kuukausi. Aikaa voi siis mennä viikosta jopa seitsemään viikkoon, mutta valmistauduttava on.
Valmistautumisen puute onkin ehkä se syy, miksei tulevaa vauvaa tule ajateltua niin paljon kuin ensimmäistä. (Ehkä myös 1-vuotiaalla, esiuhmaikäisellä, esikoisella on osaa asiaan..) Mitenkäs meidän edes pitäisi valmistautua, kun kaikki tavarat on melkeinpä valmiiksi? Sänky odottaa makuuhuoneessa, vaunut on tulossa viikonloppuna, sitteri majailee varastossa ja vaatteitakin löytyy jo monta kassillista. Teeviä odottaessa tässä vaiheessa vaunut olivat valmiustilassa olohuoneessa, samoin sitteri. Vaatteet ja harsot oli pesty ja silitetty, sairaalakassi pakattu ja vauvalehdet kahlattu läpi kolmeen kertaan. Kaikki oli valmista pientä tulokasta varten. Nytkin kaikkea kyllä löytyy, mutta todennäköisesti Janne saa raivata varastoa ja etsiä kadonneita vauvatarvikkeita vielä silloinkin, kun minä olen laitoksella.
Kantamista pidän edelleen parhaana mahdollisena vaihtoehtona kotioloissa ja leikkipuistossa. Kotipihan hiekkalaatikolle ei tarvitse silloin raahata vaunuja, eikä jonkun tarvitse koko ajan vahtia, koska se vauva oikein herää. Teevikin viihtyi pienenä paremmin liinassa kuin sitterissä tai vaunuissa. Edelleenkin reppukyyti maistuu, kunhan vauhtia ja vaaralllisia tilanteita on tarpeeksi. Itse olen Teeviä kantanut raskausaikana tietysti hyvin vähän, mutta Jannen selkään ipana pääsee usein kauppareissuilla ja metsäkävelyillä. Tästä syystä onkin ”pakko” hankkia uusia kantovälineitä. Vaihtoehtojen määrä on päätä huimaava ja kuoseissakin löytyy jos vaikka mitä. Olisi ihanaa omistaa muutama kaunis trikooliina ja kantoreput molemmille ipanoille, mutta vielä on mietinnässä, millainen kombinaatio olisi käytännöllisin.
Trikooliinat eivät ole kovin kalliita ja itse tykkään kantaa sellaisessa. Kuoseja olisi syytä olla muutama, sillä liinahan on ikäänkuin minun paita, eikä kukaan halua kulkea samassa paidassa joka päivä. Lisäksi liinojakin täytyy välillä pestä. (Teevin puklaustahdissa meille ei olisi kyllä riittänyt viisikään liinaa..) Janne ei puolestaan pitänyt liinailusta juuri ollenkaan. Ehkä se johtuu siitä monimutkaisesta sidonnasta, jonka opettelu vie jonkun aikaa tai sitten kantoliina on liian tyttömäinen juttu. Jokatapauksessa Janne valitsi aina manducan.
Trikooliinan käyttöikä on kuitenkin aika lyhyt. Jo 7-kiloinen vauva venyttää liinaa liikaa ja sidonta löystyy nopeasti liikkuessa. Meillä sitäpaitsi on jo yksi trikooliina, joten kahta tuskin kannattaa hankkia noin lyhyen käyttöiän takia. Siksi olenkin harkinnut toiseksi vaihtoehdoksi Tulan Mei Tai neliöliinaa. Sen sidonta on yksinkertaisempi ja nopeampi ja se soveltuu vastasyntyneestä taaperoikään asti. Lisäksi se on käännettävä, joten yhdessä liinassa on kaksi ihanaa kuosia!
Reppuasiaa on mietitty monelta kantilta. Kannattaako Teeviä varten enää hankkia reppua? Millainen reppuyhdistelmä olisi paras? Me ollaan oltu todella tyytyväisiä manducaan ja se onkin ollut ahkerassa käytössä Teevin syntymästä asti. Nyt 12-kiloisen lapsen kanssa reppu alkaa tuntua hieman pieneltä ja hihnat painavat ikävästi lonkkia kannettaessa. Käymme kuitenkin paljon metsässä ja kävelemme pitkiäkin matkoja, jolloin 1-vuotiaan jalat saattavat väsyä turhan nopeasti ja reppukyyti olisi tarpeen. Niinpä kaksi reppua tuntuu järkevältä. Ensin ajatus oli ostaa uusi manduca tai vastaava vauvaa varten ja kantaa Teeviä vanhassa, kuten tähänkin asti. Sitten löysin kuitenkin tämän: Tulan taaperoreppu. Reppu soveltuu 10-20kg painavan lapsen kantamiseen ja kaikki lukemani käyttökokemukset ovat olleet positiivisia. Varsinkin manducaan verrattuna Tulaa on kehuttu paremmin istuvaksi ja pehmeämmäksi repuksi, jolla kantaminen tuntuu kevyemmältä. Josko siis hankkisikin tällaisen ja kantaisi pienempää manducassa?
Tulasta on olemassa myös vauvakoko, joka mahdollistaa kantamisen jo 7-kiloisesta asti. Myös sillä voi kantaa 20 kiloon asti, mutta vastaan tulee varmaankin samat ongelmat kuin manducan kanssa. Taaperokoossa paneelin koko on isompi ja iso lapsi asettuu reppuun paremmin. Hmm. Välinepaljoudessa riittää siis vielä mietittävää. Parasta olisi, jos näitä pääsisi testaamaan ensin tositoimissa ja päättäisi vasta sitten. Reppujen kallis hinta hieman hirvittää, jos käyttö jääkin vähäiseksi. Toisaalta ollaan panostettu vaunuissa ja kantovälineissä laatuun, jotta käyttö olisi mahdollisimman mukavaa, eikä ainakaan sen takia tarvitsisi jäädä kotiin. Laatutavaroiden jälleenmyyntiarvokin säilyy pitkään, kunhan välineistä pitää huolen.