Tittidii.. Mennin villatakki on valmis ja se on ihana. Vielä ihanampia ovat sisarukset samanlaisissa villatakeissaan. Vallan mahtavaa.
Syksy on kyllä mun lemppareista lempparein vuodenaika. Silloin on värikästä, viileää, tunnelmallista, saa polttaa kynttilöitä, kaikkea uutta alkaa, auringonvalo on kauniin oranssia, aamuisin nenää nipistelee pikkupakkanen, jalkaan saa vetäistä villasukat ja on helppo hengittää.
Kuvia tuli räpsittyä vähän yli omien tarpeiden ja vaikka jokaisessa tuntui olevan jotain tarkennushäikkää (syystä, jota en osaa teille kertoa), laitan tänne ihan liian monta kuvaa, koska niissä on niin hyvä tunnelma ja koska meillä oli niitä ottaessa niin mukavaa.
Olen viimeaikoina koittanut kiinnittää huomiota siihen, mitä asioita kiellän ja mitkä ei:t ovat täysin turhia. Miksi sohvalla ei saa hyppiä? Miksi Teevi ei voi lähteä mukaan viemään roskia? Miksei välillä voi nukkua makuupussissa? Miksi päiväkodista ei saa kävellä kotiin? Miksei välillä voi ostaa jotain kivaa ihan muuten vaan? Miksi kaikki kiva kielletään? No, meillä ei enää kielletä, ainakaan joka kerta. Jollen keksi hyvää syytä kiellolle, on se turha ja täytyy jättää sanomatta. Niimpä meillä saa nukkua makuupussissa, kävellä välillä päiväkodista kotiin, viedä roskia yhdessä, leikkiä vähän hullumpiakin leikkejä ja ostaa uusia leluja ihan tavallisena päivänä. Arjen pieniä seikkailuja syntyy näin ihan kuin huomaamatta.
En nyt tarkoita sitä, että joka asian saa periksi ja kaikki on sallittua, leluja saa kitisemällä kaupassa ja sohvaltakin saa hyppiä pää edellä lattiaan. Tietenkin on olemassa säännöt ja rajat, joiden sisällä näitä myönnytyksiä voidaan tehdä ja aikuinen on se, joka viimekädessä asioista päättää. Turvallisuus ja järki on aina ykkössijalla, mutta turhat kiellot ja varoittelu yritetään jättää vähemmälle. Kun asiaan keskittyy, huomaa, että puolet ei-lauseista voi jättää sanomatta ja kaikilla meillä on aika paljon mukavampaa.
Tänään Teevi halusi lähteä viemään roskat ja hakemaan kauppatavaroita autosta Jannen kanssa. Ensin meinasi lipsahtaa, että ei kyllä käy, eihän sulla ole vaatteitakaan ja ulkona on pimeä ja kohta pitää mennä nukkumaan. Sitten mietin, että voihan ne ulkovaatteet äkkiä pukea ja menee sitten paremmalla mielellä nukkumaan, kun saa käydä vähän happihypyllä. Ja niin puettiin vaatteet ja heijastinliivi, kaivettiin lipaston laatikosta pieni led-lyhty ja Teevi lähti isin kanssa retkelle. Tällaiset itselle kovin pienet asiat voi lapsen maailmassa olla todella suuria seikkailuja. Sellaista arjen pitäisi olla meille isommillekin, seikkailua ja pienistä asioista nauttimista, juuri siinä hetkessä.
Eräänä toisena iltana me lähdettiin Teevin kanssa käymään kaupassa vielä kahdeksan aikaan illalla. Käveltiin pimeän metsän halki lähikaupalle ostamaan aamuksi jugurttia. Koko matkan pieni käsi puristi minua kädestä ja pieni suu papatti asiaa taukoamatta. Teeville oli hyvin tärkeää, että olin ottanut hänet mukaan kauppareissulle ja että Menni ja isi oli jääneet kotiin. Tällaisilla pikkuretkillä saadaan myös annettua omaa aikaa molemmille lapsille, eikä vanhempien huomiota tarvitse aina jakaa toisen kanssa. Tällä kauppareissulla Teevi sai pitää koko matkan äitin kädestä, kertoa kaikki mieltä askarruttavat asiat ja pukea päälleen rakkaan heijastinliivin. Semmoista on kiva arki.
Vihdoin voin raottaa Teevin huoneen ovea ja näyttää, miltä näyttää Teevin valtakunnassa. Yleensä tämän huoneen lattialla on enemmän leluja kuin lattiapintaa ja sänkykään ei saa olla pedattuna kolmea minuuttia kauempaa, mutta ei se mitään, leikkimistä vartenhan oma huone on. Tänään kuitenkin kerättiin huoneenlaajuinen rautatie yhteistuumin lattialta ja imuroitiin nurkat ja sängynalunen puhtaaksi villakoirista. Muutaman räpsyn ehdin napsaista ennen kuin rautatieinsinöörit Teevi ja Janne valtasivat taas lattian ja alkoivat rakennuspuuhiin. Jostain syystä joka Biltema-reissulla meidän rataverkosto laajenee muutamalla palalla. Tänäänkin.
Teevin pirteän vihreä seinä tähtineen kuului asuntokauppaan ja olen siitä niin onnellinen. Itse en olisi noin räikeää väriä varmaan uskaltanut seinään sutia, mutta Teeville se sopii todella hyvin. Lastenhuoneissa saa olla väriä ja särmää. Lisäksi vihreä piristää kivasti tumman lattian aiheuttamaa pimeyttä. Sänkyä peittää isomummun ompelema tilkkupeitto ja jalkopäässä lepäilee jätti-Martti. Sängynaluslaatikot täyttyivät tänään duploista, kun järjesteltiin leluja vähän loogisempiin paikkoihin. Teevin lamppu on yksinkertainen ja matkittu suoraan pienen Linan ihanasta huoneesta.
Leluille on omat paikkansa käytännöllisessä hyllykössä, mutta harvoinpa kaikki ovat laatikoissaan. Verho peittää alleen erinäistä sekatavaraa ja epäjärjestyksessä lojuvia kirjoja. Luetuimmat iltasadut ovat saaneet oman paikkansa valkoisesta korista. Päällimmäisenä paras ja tärkein iltasatukirja tällä hetkellä: englanninkielinen JUNAkirja, jossa on yli sata kuvaa oikeista junista. Vihreä matto sopii täydellisesti seinän sävyyn ja löytyi meiltä jo vanhasta kodista. Oikeastaan tämä on jo maton neljäs koti ja edelleen se sopii meille hyvin.
Näkymä toisesta suunnasta. Seinältä löytyy tärkeä taulu, josta aikuiset voivat luntata Martin kaverien oikeat nimet. Pienet lipastot kätkevät sisäänsä pikkuautoarmeijan ja muuta pientä ja arvokasta roinaa. Isot peilikaapit nielevät sisäänsä valtavan määrän tavaraa, mm. Teevin vaatteet, koko perheen lakanat, pyyhkeet ja verhot, ompelukoneen ja vähän lisää leluja. Tässä kodissa meillä onkin kerrankin tarpeeksi kaappitilaa, parhautta.
Jo alkusyksystä sen aloitin ja nyt on tultu pisteeseen, joka jokaisen käsityön kohdalla tulee vastaan: ei jaksa. Niinpä on tullut aika esitellä projekti täällä blogin puolella, jotta saan suuremmat valmistumispaineet niskaani ja väännän vielä toisen hihan ja hupun tähän ihanaan Menninlämmikkeeseen.
Päätin jo aikanaan Teevin villapaitaa neuloessa, että pienimmäinenkin saa samanmoisen, kunhan kasvaa sellaisiin mittoihin, ettei heti venähdä ulos paidasta. 7-veljestä on aika paksu lanka, eikä ihan pikkuruista takkia olisi saanut tästä väkerrettyäkään. Langaksi valikoitui viime syksyn jälkeen kauppoihin ilmestynyt puna-oranssi 7-veljestä Nostalgia, kun harmaa tuntui liian tylsältä. Samaa ohjetta noudatellen neulon nyt kokoa 74cm, joka siis vastaa vähintään kokoa 80cm.Teevin 92 senttinen takki on nimittäin edelleen sopivan väljä, vaikka tyyppi muuten verhoaa itsensä koon 98/104 vaatteisiin.
Haaveenani olisi saada takki viikon sisään valmiiksi, jotta ehtisin kuvata sisaruksia villatakkeineen lehtikasoissa ja ruskan väriloistossa. Toinen taka-ajatus tässä valmistumisaikataulussa on se, että lauantaina suunnataan isomummilaan Somerolle ja neuleguruni Elina-mummi voisi auttaa nappilistan neulomisessa. Jostain syystä kaikki muu onnistuu, mutta en osaa poimia silmukoita kauniisti neuleen reunasta. Ennen nappilistaa olisi vielä vuorossa huppu ja toinen hiha. Näitä varten tosin täytyy mennä lankakaupoille, koska langanmenekki on paljon ohjetta suurempi. Kaksi kerää loppui lyhyeen ja huppuun menee hurjan paljon lankaa.
Niinpä huomenna lankakaupan kautta luennolle ja puikot heilumaan. Melkein koko takki onkin syntynyt luentojen sivutuotteena. Minun mielestäni on helpompi keskittyä kuuntelemiseen samalla kun neulon. Jos ei ole mitään hommaa käsille, ajatukset harhailevat minne sattuu ja kuuntelemisesta ei tule mitään. Tämä on sitäpaitsi niin helppo ohje, että neulominen sujuu vaikka silmät kiinni. Onneksi, sillä muuten se ei ehkä ikinä tulisi valmiiksi..
Sisaruus on ehkä elämän pisin ihmissuhde ja ainakin minulle hyvin tärkeä. Omat pikkusiskoni kuuluvat tärkeimpiin elämäni ihmisiin ja varsinkin vain 1v8kk nuoremman Sallan kanssa ollaan tekemisissä viikottain, ellei päivittäin. Pitkän välimatkan takia tapaamiset ovat harvassa, mutta onneksi on whatsappit, skypet ja facebookit. Välillä pidämme skypeä auki ja puuhailemme omiamme; vähän kuin olisi samassa paikassa ja voi aina hihkaista, kun on asiaa. Ihan kuin silloin ennen, kun sisko oli aina tavoitettavissa toiselta puolelta seinää.
Nyt kun Teevi ja Menni kasvavat, onkin ihana huomata, että sisarussuhde alkaa muodostua myös heidän välilleen. Heillä on jo ihania omia juttuja ja Teevi suhtautuu Menniin silloin tällöin hyvin huolehtivasti. Tuntuu, että nyt kun he ovat eri päiväkodeissa, kotiarkikin menee paremmmin. Mennin pureskelukin on loppunut tai ainakin vähentynyt radikaalisti. Viime viikolla kuulin pariin otteeseen, kun Teevi huusi omasta huoneestaan: ”Menni, tuu leikkimään!”. Yhteisiä leikkejä ei vielä juuri ole, mutta omat leikit vieretysten alkavat jo sujua hyvin. Menni ei enää riko kaikkia Teevin leikkejä ja Teevi on oppinut, ettei pikkusiskon kädestä voi vain napata tavaroita. Vaihtaminen ja antaminen ovat edelleen harjoiteltavien taitojen listalla, mutta joskus ne jopa onnistuvat ilman opastusta.
Yksi yhteinen leikki on eräänlainen hippa, jossa Menni juoksee karkuun ja Teevi yrittää ehtiä halaamaan Menniä. Usein tämä keittiösaareketta kiertävä kaksikko päätyy lopulta maahan makaamaan ja kiljumaan, kun halissa olikin liikaa voimaa, mutta silti toiminta on aika hellyyttävää katseltavaa.
Käsi kädessä kotia kohti
Päiväkotimatkat Teevi haluaa nykyään kävellä itse. Aina. Olen sitten ajatellut, että miksen voisi hänen antaa kävellä, kun ei meillä mikään kiirekään ole. Pitkä (kestoltaan, ei matkaltaan) kotimatka tylsistyttää kuitenkin Menniä ja viimeiset sadat metrit annan Menninkin kävellä. Viimeaikoina Teevi on oppinut pitämään kädestä kiinni aina kävellessä ja haluaa pitää minunkin kädestä koko matkan. Kun Menni pääsee vaunuista kävelemään, Teevi tarttuu heti huolehtivasti siskon käteen ja hidastaa vauhtia entisestään. Näin meillä köpötellään loppumatka ihan hissukseen ja ihmetellään oravia, lehtiä, matoja, vastaantulijoita, käpyjä, ylämäkiä, alamäkiä, portaita, koiria, naapurin lapsia ja aivan kaikkea mahdollista. Jos Menni pyllähtää, Teevi auttaa siskon ylös kädestä vetämällä. Loppumatka täytyy yleensä ”oikaista” metsän kautta, koska siellä on kaikkein jännimmät jutut.
Toivon, että pieni ikäero niputtaa tämän kaksikon tiiviisti yhteen ja että he pysyvät parhaina ystävinä koko elämän läpi. Vaikka riidat ja kinastelu kuuluvatkin sisaruuteen, uskon, että sisaruksesta on paljon enemmän iloa kuin harmia. Ainakin on aina seuraa ja leikkikaveri ihan seinän takana.
Tällaista meille kuuluu. Kujeilua, junaleikkejä, vauhdikasta menoa, ikkunasta kurkistelua ja potkupyöräretkiä huoneesta toiseen. Takana on ihan tavallinen viikko. Päiväkotiarkea, koulua, töitä ja shoppailua. Ostoslistalta löytyi tällä kertaa talvikengät molemmille lapsille ja suuntasimmekin jo tietoisina suoraan Crocsille. Valitettavasti poikien talvisaappaat eivät vielä olleet rantautuneet Suomeen ja saimme vasta pinkit lämmittämään Mennin varpaita.
Tiistaina oltiin koko perheen voimin mun töissä. Oltiin muutenkin menossa uimaan juuri tiistaina, kun mut hälytettiinkin tuuraamaan illan uinteihin. Päätettiin sitten lähteä koko perheen voimin, kun vuorossa oli just sopivanikäisten ryhmät ja työvuoro kesti vain tunnin. Menni on kerran aiemminkin ollut mun mukana ja se meni loistavasti. Menni on oikein malliuimari; liikkuu itse vedessä, seilaa kellukkeilla ympäri allasta, sukeltaa reippaasti ja roikkuu mussa kuin pieni takiainen, kun uidaan yhdessä. Yhtään ei tarvitse huolehtia, että putoaakohan se nyt, tuleekohan se tuolta laidalta sukellukseen tai pärjääköhän se hetken itsekseen kellukkeilla, jos mä autan jotain toista lasta. Kaikki meni niin hyvin. Tälläkin kertaa Menni oli mun apuope ja Teevi ui Jannen kanssa osallistujana. Oli kiva, että molemmat lapset pääsi pitkästä aikaa uimaan. Yleensä mun työvuorot on niin pitkiä, ettei omat lapset jaksa uida mukana. On usein myös parempi keskittyä vain asiakkaiden lapsiin, mutta välillä kyllä kaipaisin Menniä tai Teeviä demonstroimaan, että joku asia on mahdollinen. Monet vanhemmat eivät uskalla kokeilla asioita, jos vain nukella näyttää, mutta kun oikea lapsi tekee sen, he uskovat että se on mahdollista.
Huomenna tämä tavallinen viikko loppuukin, kun lapsilla on ensimmäinen vapaapäivä päiväkodista, äiti tulee tänne hoitamaan lapsia ja me lähdetään Jannen kanssa juhlimaan häitä. Tiedossa siis kaikkea muuta kuin tavallinen perjantai. :)
