Eilen Mennikin pääsi paljuun.. ja se oli hurjan hauskaa.
Pienimmäinen paljuilee
Rivieran lämmössä
Viime tiistaina ajeltiin Raumalta kotiin, sillä keskiviikkona oli luvassa edellisen postauksen Muumimaailma-reissu. Aurinko porotti tuttuun tapaan pilvettömältä taivaalta ja ilmastoidusta autosta ulos astuessa lämpöaalto meinasi tyrmätä. Niinpä vaihdettiin päälle uikkarit ja ajeltiin oman kylän (tai naapurikylän) Rivieralle pulikoimaan.
Emme ole ikinä olleet rannalla koko perheen voimin, joten vähän jännitti, mitenhän se onnistuu. Molemmat lapset ovat onneksi tutustuneet veteen jo pieninä, joten vesi elementtinä oli tuttu ja turvallinen. Teevi olisikin juossut suoraan päätä veteen ja vaati muutamankin toppuuttelukerran, että ehdittiin riisumaan kengät ja ylimääräiset vaatteet ennen pulahtamista. Myös Menni oli kuin kotonaan vedessä. Pikkuneiti istui rantavedessä ja konttasi välillä karanneiden leluveneiden perään ilman minkäänlaista jännitystä.
On toisaalta hyvä, että lapset eivät pelkää vettä ja viihtyvät hyvin uimassa. Välillä tämä rakkaus vettä kohtaan on kuitenkin suorastaan vaarallinen, kun Teevi hyppäisi päistikkaa jokaiseen rutakkoon. Aurajoki ei ole se turvallisin ja miellyttävin kroolauskohde, joten sen varrella saa olla tarkkana. Myös uimahallissa Teevi saattaisi hypätä syvään altaaseen ennen aikuista, koska on niin innoissaan uimisesta. Onkin ihanaa, että syksyllä päästään taas jatkamaan vauva- ja taaperouintia yli puolen vuoden tauon jälkeen. Minä pääsen uimaan myös muiden lasten kanssa, kun aloitan vauvauintien ohjaamisen elokuussa.
Vedessä aika kului kuin huomaamatta ja tunnin jälkeen Teevi oli niin väsynyt, että kaatuili jatkuvasti veteen. Vaikka pääkin painui monta kertaa veden alle, pikkumies jatkoi reippaasti uintiharjoituksia. Ensin kävellen niin syvälle kuin pääsee ja sitten käsipohjaa takaisin rantaan. Välillä isi tai äiti auttoi uimaan syvemmälläkin, mutta hitaasti syvenevässä rannassa oli onneksi turvallista harjoitella myös ihan itsekseen. Menni keskittyi veden loiskutteluun ja hiekkaleluilla leikkimiseen vain muutaman sentin syvyisessä rantavedessä.
Rannalle suunnataan tänä kesänä varmasti vielä useasti. Aika kului nopeasti ja lapset väsyivät sopivasti niin, että molemmat simahtivat sänkyihinsä jo kahdeksan pintaan. Tukala kuumuuskin pysyi kaukana, kun vesi oli viileää. Toivottavasti sinilevä ei ihan heti pilaa kaikkia uimavesiä. Muutamissa rutakoissa sitä taitaa jo olla.
Lähdön hetkellä koettiin ensimmäistä kertaa todelliset itkupotkuraivarit, kun Teevi ei olisi halunnut lähteä kotiin. Vedestä sai kantaa sätkivän ja kiljuvan lapsen, joka laittoi hanttiin niin riisumisessa, vaipanlaitossa kuin pukemisessakin. Hepuli kuitenkin laantui muutaman minuutin taistelun jälkeen ja lopulta tyyppi suostui kävellä autolle ihan omin jaloin. Selvästi oma tahto ja 2-vuoden uhma alkaa hiipiä meillekin, eikä siltä voi välttyä mitenkään.
Päivä muumien kanssa
Blogi on viettänyt hiljaiseloa, mutta me ei. Tällä viikolla alkoi tämän perheen viisiviikkoinen kesäloma ja säätkin ovat olleet sen mukaiset. Mittarissa möllöttävät +33 astetta eivät silti lamaannuttaneet meitä täysin, vaan suuntasimme Naantaliin moikkaamaan muumeja. Homma tosin oli sovittu jo aikaa sitten serkkuni kanssa ja ilman tällaista sitoomusta olisin ehkä lamaantunut ja istunut tuulettimen alla uima-altaassa koko päivän.
Aamu alkoi, kun aamuvirkku Menninkäinen hihkui jo ennen seitsemää sängyssään. Kropan ja mielen vastusteluista huolimatta sain itseni ylös. Vietettiin Mennin kanssa hidasta aamua: katsottiin telkkaria, syötiin aamiaista, pakkailtiin tavaroita ja odoteltiin, että muut herää. Tarkoitukseni oli lähteä Teevin kanssa torilta hakemaan evästä muumimaareissulle, mutta tyyppi veteli sikeitä niin pitkään, että päätinkin ottaa mukaan Mennin. Jo ennen yhdeksää oltiin Torilla valitsemassa viinirypäleitä ja mansikoita eväskoriin. Suomalaisen mansikan hinta oli vihdoin pudonnut ja raaskin ostaa 2 litraa mansikoita (7€). Lisäksi ostettiin kilo viinirypäleitä, koska ne ovat torilla lähes ilmaisia (1,90€/kg). Teevi oli herännyt meidän reissun aikana ja päästiin pakkautumaan autoon.
Reissun parasta antiahan on tietysti evästauot. Niinpä tämäkin retki aloitettiin evästauolla, jonka jälkeen päästiin tekemään tuttavuutta muumeihin. Päivästä on paras kertoa kuvin:
Päivä oli pitkä ja raskas kaikille, mutta hyvin selvittiin. Matkassa oli mukana siis 1- ,2- ,2- ja 4-vuotiaat lapset ja kahdet vanhemmat. Melkoista hulinaa ja paljon kävelyä pienemmille ja isommille jaloille. Mietin aluksi, olisiko Muumimaailmalla Teeville mitään tarjottavaa, mutta oli sitä. Pikkumies viihtyi hyvin, kun koko ajan oli uutta katsottavaa. Ainut ongelma oli se, että kaikki oli niin kivaa, ettei mitään olisi voinut lopettaa ja jokainen siirtymä saikin aikaan naama punaisena huutavan naperon ja rimpuilevaa kiukkusäkkiä kantavan hikoilevan vanhemman yhdistelmän. Mennikin jaksoi hienosti koko päivän, vaikka enimmäkseen ihmettelikin muiden menoa rattaiden suojista. Nukahtamaan ei malttanut kumpikaan ennen muumimaailman portista poistumista ja silloinkin päikkärit jäivät lyhyeen. Illalla uni kuitenkin tuli alta aikayksikön ja molemmat olivat nukkumassa normaalia aikaisemmin.
Ehkä saman innostus ja väsytysefektin olisi saanut aikaiseksi jossain muuallakin (esim uudessa leikkipuistossa), mutta päivä oli silti oikein onnistunut. Ehkä pidämme ensi kesänä välivuoden muumeista ja palaamme taas parin vuoden kuluttua asiaan. Sitten lapset ymmärtävät jo enemmän ja osaavat nauttia erilailla Muumimaailman tarjonnasta. Kerttu oli jo täysillä mukana hommassa ja täpinöissään odotti muumien kohtaamista. Onneksi paikalla oli lähes kaikki muumilaakson hahmot Vilijonkan lapsista poliisimestariin ja Niiskusta Hosuliin. Hahmoja oli kyllä ainakin tuplasti siihen nähden, mitä niitä oli minun lapsuudessani!
P.S. Käytiin katsomassa myös muumiteatteriesitys, joka kesti 15 minuuttia. Yllätyin, kun kaikki neljä lasta istuivat ja tapittivat esitystä koko pitkän vartin. Oli siis kiinnostava esitys, eikä kukaan edes pelännyt yhtään. Huisia.
Eemelin valkosuklaa-Omar -kuppikakku
Tänään suuntasimme pihalle aamutuimaan, mutta sade ajoi koko konkkaronkan sisälle juuri kun päästiin leikkipuistoon asti. Yleensä me ei luikita sadetta karkuun, mutta yllätyssade ehti jo kotimatkan aikana kastella meidät litimärkiksi, joten ulkoilu ei enää huvittanut. Sisällä meidän perheen meininki meinaa mennä vähän levottomaksi, joten oli kehitettävä äkkiä suunnitelma b. Sillä hetkellä muistin Oi mutsi mutsin leivoshaasteen, johon minun ei ollut tarkoitus osallistua ollenkaan, koska nyt on leivottu parin viikon aikana aivan liikaa ja koska aikaakaan ei pitänyt olla. Idea oli kuitenkin huikea, aihe passeli ja palkinto aivan mahtava, joten mikä olisi parempaa tekemistä sadepäivälle kuin Eemeli-leivoksen kehittely ja toteutus.
Kurkin kaappeihin. jääkaappiin ja karkkikätkön pohjalle etsiessäni inspiraatiota ja pyörittelin päässäni reseptejä, joita varten ei tarvitsisi lähteä kauppaan. Löysin levyn valkosuklaata, Omareita, kananmunia, voita ja marsipaania. Kuiva-aineita löytyy yleensä aina, joten kuppikakkuainekset oli kasassa. Päätin soveltaa reseptin omasta päästä, koska valmista reseptiä näille aineille tuskin löytyisi.
12kpl Eemelin nimikkokuppikakkuja syntyy seuraavista aineista:
4,5 dl vehnäjauhoja
1,5 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
130 g voita
2 kananmunaa
1 dl tummaa muscovadosokeria
1,5 dl tavallista sokeria
100g valkoista suklaata rouhittuna
1,5 dl maitoa
6 Omar-karkkia
Koristeluun marsipaania, vispikermaa ja elintarvikevärejä.
1. Vatkaa voi ja sokerit vaahdoksi.
2. Lisää kananmunat yksitellen ja vatkaa hetki kummankin jälkeen.
3. Sekoita kuivat aineet, rouhittu suklaa ja maito vuorotellen sekaan.
4. Nostele ruokalusikallinen taikinaa silikonisiin muffinssivuokiin ja lisää jokatoiseen vuokaan Omar-karkki.
5. Tasaa loppu taikina vuokiin ja paista 175 asteessa noin 20 minuuttia.
6. Koristele maalatulla marsipaanilla. Marsipaanin alle kannattaa levittää ohut kerros kermavaahtoa, jottei marsipaani pääse kuivahtamaan.
Metkuistaan tunnettu Eemeli saa tietenkin metkulla höystetyn nimikkoleivoksen! Jokatoiseen kuppikakkuun sujautetaan Omar-karkki, jotta syöjillä olisi jännättävää. (Todellinen syy tähän oli se, ettei kaapista löytynyt enempää..) Myöhemmin kyllä huomasin, että olis kannattanut laittaa ihan kaikkiin, koska oli sen verran hyvää!
Olisi ihanteellista, jos paistoaikana ehtisi siivota keittiön. 20 minuuttia on pitkä aika, mutta se kuluu äkkiä, kun pesee yhden kakkapyllyn (miksi lapsi kakkaa aina, kun leivon?), ruokkii kaksi nälkäistä suuta ja yrittää vielä ehtiä laittaa toisen nukkumaan..
Maalaamisen jälkeen anna marsipaanin kuivahtaa hetki. Vatkaa sillä aikaa kerma, leikkaa kuppikakuista kansipalat pois ja levitä jokaiselle kuppikakulle ohut kerros kermaa. Lisää marsipaanilevyt vähän ennen tarjoilua, jotta ne ehtivät pehmetä, mutta eivät kostu liikaa.
Tässä kohtaa olisi kannattanut keittää kuppi teetä, istua alas ja herkutella rauhassa, mutta keskityin kirjoittamaan tätä tekstiä. Toiseksiviimeisen kuvan kohdalla vaunuista alkoi jo kuulua ähinää, joten juonkin kylmää teetä ja syön jaetun kuppikakun..
Potkupyörä
Toukokuussa Teevi sai synttärilahjaksi potkupyörän (ja ihan oikeankin pyörän) ja sen jälkeen harjoittelu on ollut ahkeraa. Ilman kypärää ei juuri ovesta lähdetä ja pyörä on otettava mukaan leikkipuistoon joka kerralla. Usein Teevi vain taluttaa pyörää ympäriinsä, mutta osa matkasta yleensä harjoitellaan potkuttelua. Tämä pyörä on minulle helpompi, sillä Teevi osaa jo nyt mennä pyörällä yksin. Polkemista tyyppi ei ole hoksannut vielä ollenkaan, joten joutuisin tuuppaamaan sekä vaunuja, että Teevin pyörää.
Potkupyörä on myös lapsen tasapainon kannalta apupyörällistä polkupyörää parempi ja toivon, että tämän jälkeen päästäisiin suoraan oikeaan polkupyörään, ilman appareita. Vielä Teevi jännittää yksin menemistä ja pyörästä on pidettävä kiinni vaikka sitten pikkusormella. Välillä Teevi kuitenkin unohtuu ajamaan itse ja hyvinhän se jo sujuukin. (Vähän sama juttu kuin Mennillä seisomisen suhteen. Onnistuu, jos ei huomaa, ettei kukaan pidä kiinni.) Yhtenä päivänä ajeltiin kauppaankin pyörällä, kun Menni nukkui vaunussa. Tarkkana piti olla, mutta Teevi jaksoi reippaana koko matkan ihan itse.
Tässä tyylinäyte:
Rastirallia
Kesäisin suunnistuskärpänen puraisee ja suuntaamme vähintään kerran viikossa kuntorasteille koko perheen voimin. Yleensä me aikuiset suunnistamme vuorotellen omat ratamme ja toinen on aina lastenhoitovuorossa. Eilen kuitenkin livahdin yksikseen Turkurasteille, joten tänään oli Jannen vuoro metsästää omat rastinsa. Päätimme kuitenkin lähteä suunnistuspaikalle koko perhe. Syy tähän oli auton ilmastointi! Koko päivän viikon on ollut niin tukalaa ja kuumaa, ettei Menni ole juuri nukkunut päikkäreitä ja itselläkin on pinna kireällä jatkuvan hikoilun takia. Viileässä autossa istuminen oli ihanaa ja Mennikin sai kaipaamansa päiväunet lyhyiden aamupäivätorkkujen lisäksi.
Matkalla mietin, että jaksaisikohan Teevi kävellä rastiralliradan jo läpi, jos Mennin laittaa reppuun. Pohdin myös, voinko laittaa Mennin reppuun, kun muutenkin kiehutaan elävältä. Ensimmäisen kohdalla päätin kokeilla ja toiseen totesin, ettei tämä enää pahemmaksi muutu. Niinpä reippailtiin lähtöön, lunastettiin kartta (se oli ilmainen), lainattiin emit (sekin oli ilmainen!) ja lähdettiin seuraamaan viitoitusta lähtörastille.
Teevin korkuista heinää, oja, toinen oja.. tuleekohan tästä mitään? Teevi taapersi kuitenkin tomerasti perässä, emit toisessa kädessä ja kartta toisessa. Lähtörastilla näytin, miten rastilla leimataan ja sen jälkeen Teevi osasikin homman ihan itse. Toki emit oli kolme kertaa ensin väärinpäin, mutta joka rastilla leimaus oli onnistunut! Ensimmäisen rastin jälkeen Teevin suusta kuului: ”Toone menään” aina, kun näkyvissä oli rastilippu. Oli hieman hankalaa selittää, että ”tuo ei ole meidän rasti, täytyy jatkaa matkaa”. Kamera olisi kyllä ehdottomasti pitänyt ottaa metsäänkin, sillä niin tomerasti Teevi leimasi rastilla, että melkein nauratti..
Viitoitus loppui lähtörastille, joten oli selvittävä omin neuvoin. Jo kakkosrastilla törmäsimme eksyneeseen perheeseen, jonka autoimme kolmosrastille. Melko hankala rastiväli olikin, sillä kartan polkua ei näkynyt, vaikka sillä seisoi. Tällä kertaa ei ainakaan rastiralli ollut pelkkää tiellä kävelemistä, vaan päästiin rämpimään metsänkin puolella. Teevi oli tosi reipas, eikä pienet risut ja maan epätasaisuuden häirinneet menoa. Kartanluvun harjoittelu jää tuleviin vuosiin, mutta ainakin tässä oppii liikkumaan metsässä ja poikkeaa joskus pois polultakin. Reitti oli noin kilometrin ja tallusteluun meni aikaa 50 minuuttia (tulokset). Ennen lähtöä ja maalin jälkeenkin matkaa kertyi reilu 300m, joten aika kova suoritus himpun yli 2-vuotiaalta.
Mennikin viihtyi repussa oikein hyvin, vaikkei pitkään aikaan olla sitä käytettykään. Ensi vuonna on jo helpompaa, kun molemmat voi jo itse kävellä koko reissun! Tästä se suunnistajan ura urkenee. :)
P.S. Mulla meni eilen jo melko hyvin. 17 suunnistajaa kipitti maaliin mua nopeammin, mutta taaksekin jäi huimat 85 tyyppiä! Kaikenlisäksi olen päässyt tasolle, jossa jaksan juosta läpi 3 kilometrin radan (eli mun tarkkuudella vähintään 4km). Ehkä mustakin tulee vielä ihan hyvä.