Aihearkisto: Arkielämää

Mun vuoro, sun vuoro

Ajatuksia, Arkielämää

Leikkipuistossa näkee usein, kun sisarukset kiistelevät siitä kumman vuoro on ajaa punaisella mopolla tai kuka on seuraavana keinujonossa. Meidän lapset eivät vielä osaa kinastella juuri muusta kuin jakamattomasta huomiosta ja siitäkin hyvin harvoin. Sen sijaan vanhempien välillä käydään vuorokeskusteluja päivittäin. Nyt kun minä yritän äitiysloman ohessa opiskella, partioida ja harrastaa liikuntaa, muistuttaa meidän arki välillä viestijuoksua. Läpsystä vaihdetaan ovella, kun toinen tulee ja toinen menee.

Mun vuoro..
syödä rauhassa, käydä yksin vessassa, nukkua pidempään, mennä salille, lähteä lenkille, juoda kuppi teetä, tehdä kouluhommia, ostaa jotain itselle, nukkua kokonainen yö, olla hetki yksin.

Sun vuoro..
tyhjentää tiskikone, kantaa vatsakipuista Menniä, nousta lohduttamaan keskellä yötä herännyttä Teeviä, lähteä lasten kanssa ulos, sopia lastenvahti, vaihtaa kakkavaippa, käydä kaupassa.


Säännöllisistä menoista meillä ei kiistellä ollenkaan, mutta ylimääräiset menot aiheuttavat välillä kinaa tasapuolisuudesta. Suurimmat vuorokeskustelut kuitenkin käydään arkisimmista asioista, kuten heräämisjärjestyksestä tai tiskikoneen tyhjentämisestä. Kaipa asiat ovat tässä tapauksessa aika hyvin, jos kiukuttelua aiheuttaa vain näinkin pienet asiat.

Yleensä yritän pitää vähintään yhden arki-illan tyhjänä ja lisäksi viikonloput ollaan tavallisimmin perheen kesken. Viime viikonloppu olikin poikkeus, kun jakauduttiin tyttöjen ja poikien porukkaan. Me tytöt suunnattiin Vantaalle mummilaan ja partioretkelle, kun taas pojat ajoivat Raumalle mummulaan. Tuntuu aika hassulta, että niin lyhyessä ajassakin tulee jo ikävä. Tänään on taas ollut huitelupäivä, kun lähdin Jannen astuessa ovesta sisään. Vuorossa oli kahden tunnin luento ja päälle sudenpentukokous.

Tätä kirjoittaessa nautin mun vuorosta keskittyä kirjoittamiseen ihan yksin, kun Janne kantaa itkevää Menniä ja Teevi nukkuu. Vielä nämäkin vuorot vaihtuvat.. Ennen kuin arvaankaan. (Tätä julkaistessa mun pitäisi siivota, eikä olla tässä koneella. :)

Pikatalvi

Arkielämää, , ,

Viikonlopuksi jäimme jumiin kotiin, koska ulkona OLI talvi ja auton alla OLI kesärenkaat. Nyt on taas syksy ja auton alla talvirenkaat.

Ylläritalvi oli mukavan piristävä. Jokapaikassa oli valkoista, valoisaa ja ilma oli ihanan kirpeä. Lisäksi kotiin jumittuminen antoi pienen hengähdyshetken kaiken hässäkän keskellä ja saatiin nautiskella oman perheen kesken rauhallisesta viikonlopusta. Perjantaina käytiin ostamassa lapsille pipoja ja tumppuja, jotta kylmä pysyisi loitolla pulkkamäessäkin. Lauantai aloitettiin kauppareissulla tuplarattaiden voimin. Takaisin Teevi tosin matkusti uudenkarheassa pulkassaan. Viimevuotinen oli jo niin vauvojen juttu ja Teevi tarvitsi isojen poikien pulkan, jotta äitikin mahtuu kyytiin.

Viikonloppu koostui siis lumesta, ulkoilusta, pulkkamäestä, hitaista aamuista, kavereista, kuntoilusta, naurusta ja siivoamisen välttelystä. Viimeisimmän päätin ihan itse. Olen sitä mieltä, että jos ollaan viikonloppu kotona, ei sitä tarvitse käyttää siivoamiseen, koska eihän me koskaan muutenkaan siivota, kun ollaan reissussa. Kyllä ne murut lattialla pysyy maanantaihinkin. Tosin tämän päätöksen seurauksena jouduin eilen siivoamaan ihan yksin, mutta ei se mitään.

 

Mihin aika katoaa?

Ajatuksia, Arkielämää, ,

Eilen Janne huomautti minulle, että voisin välillä päivittää blogiakin. Teki mieli kysyä, että missähän välissä olisin ehtinyt, mutta sitten tajusin että kiire on ihan itse aiheutettua. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet aika hektisiä. Mukaan on mahtunut ristiäisjärjestelyjä, ristiäiset, liikuntaa eri muodoissa, paljon partiota, lasten kanssa olemista, siivoamisen välttelyä, lippukunnan budjetin hiomista, bussissa istumista, kavereita, pulkkamäkeä ja yksi luento.

Viikko sitten sunnuntaina meidän Menni kastettiin ja hän sai ihanan nimen lisäksi kolme maailman ihaninta kummia. Kaikki meni yleisestä härdellistä huolimatta hyvin. Kuvamateriaalia ja lisää jutunjuurta saadaan myöhemmin, joten palaan asiaan.

Juuri pari viikkoa sitten päätin liittyä Elixiaan ja etsiä aikaa ja motivaatiota liikkumiseen. Monen vuoden liikkumattomuuden jälkeen motivaation hakeminen tuntui hankalalta, mutta olen onnistunut raahaamaan itseni salille jo monta kertaa. Oikeastaan se on ollut tosi kivaakin, vaikka hieman turhauttaa oma huono kunto. Ainoastaan ajan löytyminen tuntuu haasteelliselta, ettei ihan joka päivä menisi siihen, että nähdään Jannen kanssa ovella kun toinen tulee ja toinen menee. Olen yrittänyt käydä salilla vasta niin myöhään, että ehdimme jonkun aikaa olla kotosalla koko perhe ennen kuin lähden. Vielä en ole rohjennut kokeilemaan lapsiparkkia, mutta varmasti sitäkin kokeilen, kunhan Menni vähän kasvaa. Olisi näppärää käydä salilla päivällä; saisin ajanvietettä, eikä sali olisi niin tupaten täynnä.

Tähän mennessä olen kokeillut ohjatuista tunneista zumbaa, vauvajumppaa ja juniorjumppaa. Zumba oli yllättävän mukavaa, vaikkakin ammatinvalintani näkyy varmasti tyylissäni. Yritän tehdä liikkeitä insinöörimäisen tarkasti ja olen hieman Kaikkosta kankeampi, mutta hiki siellä on tullut silti. Tanssimista minun liikehdintäni ei hirveästi muistuta, mutta olen onnistunut liikkumaan suunnilleen oikeaan suuntaan jo kahden tunnin verran. Varmasti suuntaan zumbaan jatkossakin. Vauvajumppa oli kivaa, mutta sitä ei tarjota kuin keskellä päivää, joten tuskin menen sinne uudestaan. Opin kuitenkin joitain liikkeitä, joita voi soveltaa kotonakin, jos innostusta riittää. Menni ainakin tykkäsi lennellä ja kuolata mun naamalle vatsalihasten aikana. Teevi puolestaan oli hyvin ihmeissään juniortunnista, joka siis on suunnattu lapsille. Vähän aikaa meni totutteluun ja lapsimäärän ihmettelyyn, mutta sen jälkeen Teevistä kuoriutui pieni aitajuoksijan alku. Puoli tuntia hän vain ylitti pikkuriikkisiä juoksuaitoja, uudestaan ja uudestaan.

Partio on syönyt myös aikaani melkoisesti. Viikottaisen laumaillan lisäksi olen istunut hallituksen kokouksissa, naputellut kirjanpitoa tietokoneelle, luonut ensi vuoden budjettia ja suunnitellut lippukuntamme juhlavuotta. Lisäksi autan Sallaa toisen lippukunnan retken järjestelyissä. Huhhuh. Siihen vielä päälle joulukalenterirumba ja partioyliannostus alkaa olla valmis. Onneksi partiossa on paljon kivaakin; kavereita, ulkoilmaa, innokkaita lapsia ja toteuttamisen iloa. Oikeastaan kirjanpitokin on ihan mukavaa puuhaa, jos siihen saa keskittyä täysillä. On huippua huomata, että ymmärrän jo melkein kaikki kaksinkertaisen kirjanpidon niksit ja kommervenkit ja tuntien naputtelun tuloksena saan tilin ja kirjanpidon saldot täsmäämään! Terapeuttista. (Ehkä mulla on vähän joku numerofiksaatio..)

Kolmas aikasyöppöni on tietysti koti ja kotihommat. Tällä hetkellä nautin harvinaisesta tilanteesta, kun molemmat lapset nukkuvat jo toista tuntia samaan aikaan. Yleensä tällaista luxusta ei tarjoilla, vaan koko päivä menee jomman kumman tarpeita tyydyttäessä. No, tämähän on tällä hetkelle minun kokopäivätyöni, joten suotakoon aikaa kotihommillekin. Välillä täällä kyllä näyttää siltä, ettei kukaan ole tehnyt elettäkään pitääkseen järjestystä yllä, mutta uskokaa tai älkää, täällä siivotaan ihan joka päivä.

Kun kaiken tämän lisäksi päätin jatkaa opintojani äitiysloman ohella, voisinkin sanoa kalenterin olevan aika täysi. Eilen olin ensimmäisellä luennollani aikoihin ja vaikka kyseessä oli tylsääkin tylsempi aihe (eli äidinkieli), kaksi tuntia meni nopeasti. Sain kaksi ihanaa tuntia vain istua ihan rauhassa ja joku kertoi tarkasti mitä milloinkin pitää tehdä. Oliko koulussa oikeasti ihan kivaa? :D

Pikkuisena partiossa

Ajatuksia, Arkielämää, ,

Eilen olin Mennin ja sudenpentujen kanssa yösuunnistuskilpailussa. Saapumalla paikalle partiohuivi kaulassa, otsalamppu päässä ja lapsi rintarepussa sai aikaan hämmentyneitä, huvittuneita, ihailevia ja kunnioittaviakin katseita.

Sudenpennut olivat innoissaan pienen pienestä joukkueenvahvistuksesta, vaikka ihmettelivätkin hurjasti sitä ettei mytty liikkunut tai äännellyt koko reissun aikana. Pimeässä ehdittiinkin keskustella siitä, osaako vauva leikkiä tai puhua, miten imettää voisi metsässä, pelottaako vauvaa pimeässä ja tulisiko vauvalle liian kylmä jos vaippa pitäisi vaihtaa matkan varrella. Tämä reaktio oli siis iloisen hämmentynyt ja lapsellisen rehellinen.

Toinen tyyppireaktio saatiin aikuiselta johtajakollegalta, jonka mielestä oli kunnioitettavaa että osallistun partiotapahtumiin edelleen, vaikka olen lisääntynyt jo kahdesti. Lisäpisteitä herui siitä, että lapset kulkevat sujuvasti ja luonnollisesti mukana häiritsemättä kuitenkaan itse toimintaa. Yleensä kuulemma kaksi viivaa raskaustestissä tarkoittaa ainakin seitsemän vuoden partiotaukoa, jonka jälkeen harrastus saattaa kiinnostaa jälleen; sudenpennun kanssa. Osittain olen tästä samaa mieltä. Harmillisen moni jättäytyy toiminnasta kokonaan, koska on muka niin kiire. Mielestäni partio on kuitenkin yksi lapsiystävällisimmistä harrastuksista perheleireineen ja vapaamuotoisine kokouksineen. Lapset otetaan yleensä hyvin vastaan ja toimintaan voi osallistua oman kiinnostuksen ja aikataulujen puitteissa. Ei ole pakko osallistua viikkotoimintaan ollakseen partiolainen.

Valitettavasti on myös niitä, jotka eivät hyväksy pieniä lapsia mukaan toimintaan. Joitakin imettäminen, vauvan itkeminen tai vaipanvaihto häiritsee, joillekin kyse on vain periaatteesta ja joidenkin mielestä partioäidit eivät anna yhtä suurta panosta, koska hoitavat omia lapsiaan samalla. Oma mielipiteeni on se, että toiminnan kannalta on parempi, että äidit osallistuvat toimintaan lasten kanssa kuin että he eivät osallistu ollenkaan. Pääasiassa otan Mennin (ja otin Teevin vauvana) mukaan hallituksen kokouksiin ja muihin pönötystapahtumiin. Sudenpentukokouksissa ja retkillä koen lapsen välillä aiheuttavan juuri sen, että olen suurempi rasite kuin hyöty ja silloin jäänkin mieluummin kotiin. Onneksi meidän lippukunnassa vauvoihin suhtaudutaan hyvin ja tänäänkin hallitus kokoontui meillä, jotta minun ei tarvinnut lähteä mihinkään. Välillä ainoa mahdollisuuteni osallistua on lasten kanssa ja silloin on mukava tietää, ettei se ole ongelma.

Vaikka molemmat lapsemme ovat kulkeneet partiotapahtumissa parin päivän ikäisestä asti ja vaikka me leikkimielisesti johtajaporukalla laskemme vuosia siihen, kun Mennistä tulee meidän sudenpentu (Teevi ei pääse, koska tyttölippukunta), en pidä itsestäänselvyytenä sitä että lapsista tulee partiolaisia. Toki omaan harrastukseen on helppo ohjata ja olisi mukavaa, että koko perheellä olisi yhteinen harrastus, mutta tuputtamalla partiosta tulee pakkopullaa, jota ei varmasti halua niellä. Pieninä lapset saavat kulkea minun mukana, mutta kumpikin saa isompana päättää liittyykö lippukuntaan vai ei. Ensi kesänä haaveenani olisi lähteä koko poppoolla perheleiriin piirin sudenpentuleirille. Toivottavasti luontoläheinen elämäntapa ainakin tarttuu lapsiin, vaikkei partio välttämättä ole jokaiselle se omin tapa sitä toteuttaa.

Ensikertalaisena Elixiassa

Arkielämää,

Edelliset kaksi vuotta ovat sisältäneet 18 kuukautta raskautta ja loppuajan imettämistä, joten aktiivinen liikkuminen on ollut melko vähäisellä tasolla ja kroppa koetuksella. Nyt olo on kuin puolityhjällä vappupallolla; raskas ja löysä. Niinpä jo pian Mennin syntymän jälkeen hinku liikunnan pariin on ollut suuri, liikunnan muoto vain on ollut mysteeri.

Jo jonkin aikaa olen harkinnut Elixian jäsenyyttä, koska se on aikataulultaan vapaampi, sisältää lapsiparkkimahdollisuuden (joka onkin ajatustani parempi!), tarjoaa vaihtelua ja on helppo. Meillä täällä Turussa on kolme Elixiaa, joten jostain löytyy varmasti sopiva jumppa kyseisen hetken mielentilaan. Ainoat miinukset Elixia on saanut hinnasta ja siitä, että kuvittelin inhoavani kuntosaliharjoittelua. Molempiin sain helpotusta eilisen ja tämän päivän aikana, kun kurkistin Elixiamaailmaan.

Eilen suuntasin tutustumaan Elixiaan erään ystäväni kanssa ja sain perehdytyksen kuntosalielämään, eikä se ollutkaan yhtään niin vastenmielistä kuin olin ajatellut. Tietenkin oma rapakunto ja kidutusvälineitä muistuttavat laitteet aluksi hirvittivät, mutta oikeilla vastuksilla kuntoilu olikin ihan mukavaa, eikä laitteiden käyttökään vaatinut rakettitieteen tutkintoa. Aloitin mahdollisimman kevyesti ja rauhallisesti, ettei järkyttävä lihassärky veisi kaikkea motivaatiota heti kättelyssä. Strategia taisi toimia, sillä olo tänäänkin on hyvinkin siedettävä. Pientä kolotusta siellä täällä, mutta tietää ainakin liikkuneensa.

Eilisestä innostuneena (ja Elixian nettisivujen kannustamana) suuntasin tänään tekemään omaa sopimusta. Ensimmäisenä minut (ja mukana ollut Menni) ohjattiin tutustumaan lapsiparkkiin. Olin ajatellut, että lapsiparkki saattaisi sopia Teeville jos me Mennin kanssa mentäisiin vauvajumppaan. Mielessäni ei kuitenkaan kertaakaan edes käväissyt, että myös kaksikuisen Mennin saisi viedä parkkiin. Niin se kuitenkin vain on. Menni toivotettiin tervetulleeksi, vaipat luvattiin vaihtaa ja maitoakin annetaan, jos tarve vaatii. Paikalla on aina kaksi koulutettua lastenhoitajaa ja lapset ikäänkatsomatta saavat luotettavaa hoitoa, kun äidit jumppaa. Ja kaikki tämä kuuluu diiliin automaattisesti. Onneks mulla on lapsia, menis muuten nekin rahat hukkaan. :)

Toisen yllätyksen koin, kun automaattisesti sain opiskelija-alennusta, kun sanoin että opiskelin päätoimisesti ennen kuin jäin äippälomalle. Tämä alennus ei päätä huimannut, mutta pienikin etu on etu. Varsinkin kun tulotkaan eivät päätä huimaa.

Uskon, että tämä rahallinen sitoutuminen aiheuttaa jonkunnäköistä painetta suunnata sinne salille vähintään pari kertaa viikossa. Onneksi Elixiassa on tarjolla myös paljon erilaisia ohjattuja tunteja, sillä yksin olen kyllä helposti lusmuilevaa sorttia. Ryhmäpaine aiheuttaa ylimääräisiä kierroksia ja liikunnasta saa enemmän irti. Salikerroille täytyy raahata joku kaveri, että tulee treenattua tehokkaasti. Seuraavaksi ohjelmistossa on torstain zumbatunti, jonne lupasin lähteä Janinan kanssa. Mitähän siitäkin tulee, kun omaa tajuttoman meduusan rytmitajun?

Paljussa

Arkielämää

Lauantaina hurautimme Raumalle, Teevin ja Mennin mummulaan. Aamu alkoi hitaasti, kun Teevi veteli sikeitä melkein kymmeneen asti ennen kuin päästiin matkaan. Automatka meni höpötellessä, tosin kukaan kanssamatkustajista ei Teevin papatuksesta saanut selvää. Onneksi se ei herraa tuntunut haittaavan.

Perillä meille oli annettu tehtäväksi viime jouluna rakennettujen lukuisten legorakennelmien purkaminen. Sarjoja on siis likimain sata ja jokainen on viimeistä osasta myöten kasattu ohjeiden mukaan. Miten niin aikuiset ei voi enää leikkiä legoilla? Teevi ei niitä taida ihan heti periäkään, sen verran tarkkoja ovat alkuperäisomistajat aarteistaan. Tällä kertaa sarjat purettiin palikka palikalta minigrip-pusseihin odottamaan uusia leikkejä. Siinäkin hommassa meni tovi. Miten kauan me on niitä oikein kasattukaan? Meidän purkaessa legoja, taata purki meidän autoa. Takuukorjaamo löytyy onneksi aina, kun meidän rakas kulkupeli on jostain rempsallaan. Eli aika usein.

Illalla odotti viikonlopun kohokohta, Teevin ensimmäinen paljukokemus. Muutkin kyllä nauttivat tästä luksuksesta, mutta Teevin ihkaensimmäinen paljukerta oli aika huvittava. Ensin ajattelin, että pimeä ja kylmä ulkoilma pelottaa Teeviä, eikä paljuilusta tule mitään, mutta pikkumies pulahtikin paljuun kuin kala veteen. Paljun penkki oli juuri sopivan korkuinen seisovalle Teeville ja hän ramppasikin pitkin penkkiä edestakaisin. Välillä loiskutellen vettä ja välillä äitin tai isin syliin syöksyen. Pois ei olisi saanut ottaa ollenkaan, mutta onneksi löylynheittäminen saunassa oli melkein yhtä kivaa puuhaa.

Saas nähdä, pitääkö Teevi tästälähin ottaa paljuun joka kerta.. :)