Kaikki kirjoittajan Milla artikkelit

Valon kertomaa

kätköllä

Pari kuukautta sitten olin seikkailijaretkellä, jonka yhteydessä aloimme seurailla yhden heijastinkätkön viitoitusta, mutta hukkasimme punaisenlangan ja uniaikakin alkoi painaa päälle. Päätimme Lotan kanssa palata rikospaikalle myöhemmin syksyllä, kun pimeä tulee aiemmin. Nyt se päivä oli koittanut, sillä pimeä laskeutuu jo viiden aikoihin ja heijastinten seuraaminen on helppoa.

Pimeässä taivaltajat
Pimeässä taivaltajat

Molemmat lapset pakattiin reppuihin ja lähdettiin kipuamaan märkää ja pimeää kallion rinnettä ylös seuraillen pienen pieniä heijastintarroja. Tällä kertaa meillä oli kätkön idea alusta asti selvillä ja tiesimme, mitä pitäisi löytää. Pienen totuttelun jälkeen silmät alkoivatkin löytää pikkuruisia heijastinpisteitä pitkin polun vartta. ”Mä näen punaista!” kuului jo muutaman mallisuorituksen jälkeen Jannen selän takaa. Sen jälkeen se pajatus ei loppunutkaan, kun Teevi hoki jokaisen täplän kohdalla samaa lausetta.

Oma otsalamppu pitää olla pienelläkin.
Oma otsalamppu pitää olla pienelläkin.

Puolenvälin paremmalla puolella Teevi pääsi repusta risukkoon ja otsalampun pienen valokeilan valossa taapersi loppumatkan sitkeästi muiden tahdissa. Muutaman kymmenen metrin välein pikkumies oli rähmällään pusikossa ja suusta pääsi ”ja taas!”, mutta aina sieltä noustiin, eikä apu ei kelvannut. En voinut lakata ihmettelemästä, kuinka sinnikäs poika meillä on. En tiedä kovin montaa 2-vuotiasta, jotka pimeässä metsässä uskaltaa ja jaksaa kävellä, vaikka vettä sataa ja vähän jo väsyttääkin.

Siellä se jossain menee..
Siellä se jossain menee..

Menni simahti matkan loppupuolella reppuun ja vetelikin sikeitä aina autolle asti. Häneltä jäikin matkan kohokohta eli kätköpurkin löytäminen näkemättä. Ihmeen rauhallinen oli Mennikin, vaikka ei meillä kauheasti ole kokemusta pilkkopimeässä tarpomisesta. Mua tais jännittää eniten pimeässä metsässä, vaikka kokemusta löytyykin enemmän kuin lapsilta yhteensä. Purkin lähistöllä alkoi myös sataa jotain rähmää taivaantäydeltä, joten piti laittaa vähän vauhtia töppösiin. Teevi ei kuitenkaan suostunut syliin, vaikka takana oli ainakin kilometri tehokasta töpöttelyä pitkin metsäpolkuja.

Teevi esittelee kätköpurkkia!
Teevi esittelee kätköpurkkia!

Mennin uniasento ei ehkä ollut ergonomisin, mutta hyvin tuntui uni maistuvan. Teevi oli innoissaan löydöstä ja saikin itse piilottaa purkin takaisin kiven alle. Kiva, kun lapsetkin alkaa jo ymmärtää ja nauttia kätköilystä enemmän. Loppumatkalla Teevin suusta kuului jopa lausunto: ”Sitten mennään toiselle kätkölle..”. Kello alkoi kuitenkin olla niin paljon, että seuraavat kätköt jätettiin toiseen päivään.

Janne ennusti, että ensi kesänä on suunnattava kuntorasteille. Mä luulen, että jo huomiset talvirastit sopisi Teeville. Sen verran innokas yösuunnistaja siitä on kasvamassa.

DIY: MC Koppa-koppakuoriainen

…koppa koppa koppa koppa koppakuoriainen on nyt valmis lähtemään lentoon päiväkodin halloween-naamiaisiin. Tästä se alkaa; päiväkodin pukujuhlat ja äidin tekemät vähän nolot naamiaisasut.

Tuntosarvet ojennukseen.
Tuntosarvet ojennukseen ja menoksi.

Ajatus leppäkerttupuvusta oli muhinut jo hetken aikaa, kun ajattelin, että haluaisin puvun, jota voisi käyttää arkenakin sitten, kun juhlallisuudet on ohi. Valmiit puvut ovat sitäpaitsi kalliita ja vielä aivan liian isoja meiän pikkukirpulle, joten itse tekeminen oli ainut vaihtoehto. Leppäkerttuhaaveet kuitenkin torpattiin Eurokankaan tylliosastolla, kun löysin maailman päheimmän glitterhörselön. Hetken raksuttamisen jälkeen keksin, miten saan sen yhdistettyä Mennin asuun. Näin leppäkerttu vaihtui koppakuoriaiseksi. Noin vain. Onneksi minä saan vielä tänä vuonna päättää ihan itse, miten naamiaisiin pukeudutaan. Ensi vuonna on varmaan jo vähän eri juttu. Ehkä.

Kipikipikipikipi..
Viuh, viuh, viuh.. kipikipikipi!

Näppäränä partiolaisena selvisin hameesta ilman ompelukonetta ja tikin tikkiä. Koko hame on solmittu kasaan pienistä tyllisuikaleista. Kiitos Tätskän vinkin, tylliunelma syntyi alle puolessa tunnissa ja ilman hampaidenkiristelyä ja ommelten valintaa. Kiitos myös molempien partiolaisuuden, kun ohje ”solmit vaan ne siihen kuminauhaan hevosenhäntäsolmuilla” meni kerralla perille ja tulosta syntyi.

Korvat hyvin, kaikki hyvin.

Oman aikataulun ja  ompelemiskokemukset huomioonottaen päädyin ostamaan mustat legginssit ja bodyn suoraan kaupasta. Onneksi mustaa löytyi, sillä se ei ole ollut hittiväri lastenvaateosastoilla, ainakaan näin pienessä koossa. Bodyyn ompelin yksinkertaiset liilat siivet pehmoisesta kankaasta. Ajatuksena oli, että bodya voi käyttää arkivaatteenakin, kun siivet eivät häiritse menoa. Siivet mahtuvat haalarin alle, eivätkä paina paljon. Tyllimekko ei ehkä ihan arkivaatteesta mene, mutta kun siihen kului alle 4 euroa, asia ei ole niin vakava. Voi sillä silti pörrätä kotioloissa vallan mainiosti vaikka joka ilta. Mä ainakin pörräisin.

Tuleva ruokabloggari

Meillä asuu innokas valokuvaaja. Niin innokas, että kohteeksi pääsee kaikki likaisista sukista puoliksi syötyyn voileipään. Tänään piti kuvata iltapala:

Tuleva ruokabloggari?
Tuleva ruokabloggari?

Meidän pieneen pokkariin hankittiin tällä viikolla vedenalaiseen kuvaukseen suunniteltu kotelo, jotta päästään ikuistamaan pieniä polskijoita myös vedenpinnan alapuolelta. Se suojaa kameraa myös pieniltä tahmaisilta näpeiltä, kaatuvilta maitolaseilta ja pieniltä kolhuilta, joita se joutuu kohtaamaan minikuvaajan hyppysissä. Hyvä, ellei loistava, 4,5 euron hankinta.

Silmälaseja sovittamassa

Tänään hurautin siskon työpaikalle sovittamaan uusia näkimiä. Ahdistus meinasi iskeä, kun valinnanvaraa oli niin paljon, mutta lopulta valitsin ne, jotka Salla oli ensimmäisenä nenälleni pistänyt. Jotain ammattitaitoa kenties silläkin siis?

Vähän mummot

 Jannen kommentti oli: ”Vähän mummot.” Uhkasin sitten ostaa nää:

Mummot

Vielä viikon verran pitää nähdä ilman ja sitten maailma kirkastuu. Toivottavasti myös päänsäryt vähenisivät, sillä tästä ei tule nyt oikein mitään.

Nostalgiaa vaatevarastolla

Eilen aamulla mittari näytti neljä astetta alle nollan, joten oli aika kaivaa toppavaatteet kaappien perukoilta. Teevi saa alkutalven touhuilla viimevuotisessa haalarissa ja paukkupakkasten saapuessa vaihdetaan päälle uusi puku. Kukaan ei tosin huomaa eroa, koska puvut ovat kokolappua lukuunottamatta identtiset, mustat molokidsin luottohaalarit.

Menni 1v3kk
Menni 1v3kk

Viime vuonna ostin Mennille alesta ihanan flamingon värisen molokidsin, mutta koska arvion koon Teevin mukaan, se menee Mennille joskus parin vuoden päästä. Niinpä kaivoin varastosta puvun, jota Teevi on käyttänyt ensimmäisenä talvena, ollessaan siis 6-10kk. Ruskea Ticketin 74cm haalari on juuri passeli Mennille. Vähän kyllä tuli haikea olo, kun pikkuinen Menni taapersi Teevin haalarissa ja toppahanskoissa pitkin eteistä. Onko siitä jo 2 vuotta, kun Teevi oli tuon kokoinen?

Onneksi oma pipo ja pinkit Crocsin talvisaappaat tekivät Mennistä taas itsensä näköisen.

Teevi 10kk
Teevi 10kk

En kyllä vieläkään lakkaa ihmettelemästä tätä lastemme kokoeroa. Menni kulkee vieläkin koon 74cm vaatteissa ja Teevi siirtyi kokoon 86cm noin 1-vuotiaana. Tästä syystä meillä siis roikkuu koon 92cm talvihaalari Mennin kaapissa odottelemassa vähintäänkin ensivuoteen. Teevin 104cm haalari periytyy Mennille ehkä joskus neljävuotiaana. :)