Avainsana-arkisto: Menni

5 kuukautta

Arkielämää, , ,
”Kato äiti, mää lennän!”

Aika on mennyt hurjan nopeasti ja meillä asuu jo 5 kuukautta vanha pikkusikko. Menni kasvaa hurjaa vauhtia ja oppii uusia taitoja päivittäin. Välillä ihan hämmästyy, että miten se nyt JO noin tekee ja sitten tajuaa; niinhän sen kuuluukin. Kurkkasin blogin ensimmäisiä tekstejä, joissa Teevi on juuri 5 kuukautta vanha. Siellä se törötteli syöttötuolissa, nakerteli maissinaksua, hyppi hyppykiikussa ja piti ryömimisharjoituksia. Jotenkin Menni on juurtunut vauvan rooliin, enkä ole vielä uhrannut ajatusta syöttötuolille saati maissinaksulle. Kiinteiden ruokien totuttelu on aloitettu varsinaisesti vasta tällä viikolla.

Kuva-arvoitus: Missä Menni luuraa?

Ruokailu ei ole Mennin vahvimpia puolia. Maito maistuu kyllä, mutta ainoastaan tissistä tarjoiltuna. Pullolle irvistetään ja lusikkaruoka työnnetään kielen mukana ulos. Kiinteää ruokaa yritettiin jo kuukausi sitten, mutta selvästikään kukaan ei ollut siihen vielä täysin valmis. Minä unohdin jokatoinen päivä antaa sitä, eikä Menni ymmärtänyt syömisen päälle. Nyt on päästy liikkeelle vähän paremmalla menestyksellä. Porkkanaa uppoaa kerralla jo muutama ruokalusikallinen. Jospa tuhdimpi ruoka toisi mukanaan pidemmät yöunetkin. Tällä hetkellä Menni heräilee vielä 3-4 kertaa yössä, mutta nukahtaa onneksi nopeasti saatuaan maitohörpyt. Olisin kuitenkin superonnellinen, jos heräämiset vähenisi vaikka yhteen. Teevi kun nukkui 4-kuisesta täysiä öitä.

Pelkällä maidollakin kasvaa hyvin. 5kk-neuvolassa mitat olivat 65cm/8100g. Neuvolan täti oli taas hieman tyytymätön Mennin pituuteen, mutta se ei ole tainnut huomata, että myös tämä äiti on veneentappimallia. Kurkkasin piruuttani omaa neuvolakorttia; 5kk iässä mittani ovat olleet 66cm/6750g ja kommenteiksi olen saanut: ”Hoikka on, mutta oikein virkeä!”. (Vertailuksi otin itseni, koska Teevi painii omassa sarjassaan; 5kk-mitat 70cm/9100g.) Olisin muuten aika tyytyväinen tuohon kuvaukseen edelleen. Hoikka ja virkeä!

”Ei sulla oo varmaan mitään huoliakaan, kun on noin tyytyväiset lapset” tokaisi neuvolatäti ennen lähtöämme. Ja oikeassahan hän oli. Meillä on pääosin melko tyytyväiset lapset. Teevi on tyytyväinen, kunhan on tekemistä ja Martti. Menni puolestaan vaatii 100 prosenttista huomiota ja sylin ollakseen tyytyväinen elämäänsä. Onneksi näitä kaikkia on saatavilla ainakin osan päivää. Pikkuhiljaa Mennin sylipulakin alkaa helpottaa ja hän viihtyy lattialla pidempiä aikoja. Iloisia kiljahduksia ja sydämen sulattavia hymyjä saadaan päivittäin. Niillä korvaa helposti pienet ähinät ja turhautumiskäninät, kun jätetään yksin lattialle pötköttämään.

Peppukin nousee jo melkein konttausasentoon asti!

Ankara harjoittelu on edennyt siihen pisteeseen, että peppu nousee jo tavoittelemaan konttausasentoa. Menni osaa myös nostaa koko ylävartalon suorien käsien varaan ja pyörii napansa ympäri tavoitellen leluja. Lelut pysyvät hienosti käsissä ja Menni osaa vaihtaa niitä kädestä toiseen. Kohta alkaa varmaankin se turhautunut ähinä, kun mihinkään ei pääsekään. Onneksi ei mene aikaakaan, kun meillä touhuaa pieni mittarimato, joka siirtyy paikasta toiseen isoveljen perässä.

Selkälihakset on hyvässä kunnossa. Äitin pitäis ottaa oppia.

 

Teevi ja Menni ovat alkaneet ottaa enemmän kontaktia. Menni nauraa Teevin jutuille ja Teevi kantaa Mennille leluja, jos vähän itkettää. Sisarusten touhuja on hauska seurata ja välillä äitikin saa hengähdystauon viihdyttäjän roolista, kun Teevi touhuaa Mennin iloksi. Teevi näyttää niin hurjan isolta Mennin rinnalla ja Menni tietysti pienen pieneltä. Hauskaa ajatella, että vuoden päästä tuo kaksikko painelee jo omaan huoneeseen juonimaan vanhempien päänmenoksi ja leikkii (ja riitelee) yhteisiä leikkejä.

Vähän tuli nyt jouluisia kuvia, kun kameran tyhjennys oli jäänyt roikkumaan.

Täällä taas

Arkielämää, , , ,

Kandi on valmis, seminaari pidetty ja kone vapautettu höpöhöpöhommiin. Voin nyt teille kaikille paljastaa, etten todellakaan kirjoittanut kandiani jokaisena vapaahetkeäni (läheskään), mutta velvollisuudentunne alkoi heti kuristaa, jos meinasin kirjoitella ”turhuuksia” blogiin, kun kanditiedostoon ei ollut ilmestynyt sanaakaan.

Kirjoittaminen vaati kyllä taas viimehetken pakkoon asti vedättämistä, monta suklaalevyä ja tiukan sulkeutumisen muulta maailmalta. Kaksi päivää se vei, mutta valmista tuli. Seminaaridiat väänsinkin sitten Menni sylissä istuen, äidin olohuoneen lattialla ja esitystä harjoittelin kerran mielessäni höpisten edellisenä iltana. Onneksi itsevarmuus on äitiyden myötä kasvanut, joten pärjäsin hyvin. Huomenna täytyy mennä vielä katsomaan toisten esityksiä ja sitten on syksyn kouluhommat läjässä. Keväällä pitäisi selvitä yhdestä matematiikan kurssista, jotta voisin palata yliopistolle ilman rästihommia. Pakko ainakin yrittää selviytyä siitä.

Hiljaiselomme aikana Menni on kasvanut hurjasti, oppinut kierimään paikasta toiseen ja jopa ryömimään ympyrää napansa ympäri. Viimeisemmän kehitysaskeleen huomasin eilen! Olin aivan varmasti jättänyt Mennin nenä minuun päin ja kun seuraavan kerran vilkaisin, hän tuijotteli telkkaria kirkkain silmin. Menni myös mutustaa kaikkea p:llä alkavaa eli perunaa, pataattia (tiedän, että se kirjoitetaan b:llä), porkkanaa, päärynää ja peukaloa. Tällä hetkellä näyttää siis pahasti siltä, että Mennikin hakee turvaa tutin ja unipupujen sijaan peukalosta, äitinsä ja mumminsa tapaan. Ounou. Peukalosta vierottaminen on niin paljon hankalampaa, kun sitä ei oikein voi leikata irti..

 

Teevikin on tietty kasvanut. Tai lähinnä Teevin tukka. Kohta voidaan laittaa Telkku esittämään joulukuvaelman enkeliä. Janne haluis jo leikata noi kiharat, mutta mä en ole lämmennyt ajatukselle. Se on niin suloista, kun Teevi tepsuttelee herättyään tukka sekaisin ja posket punaisena olohuoneeseen. Isojen poikien sängyssä nukkuminen on alkanut sujumaan melko hyvin. Vieläkin sängystä on kiva tulla pois, mutta useimmiten muutama testikerta riittää.

Luntakin on satanut ja pulkkamäet testattu. Harmi, että Teevi nyt sairastui, eikä me päästä ulos nauttimaan talvisäästä. Tällä hetkellä meitä viihdyttää Martti, ipad-pelit ja kirjat. ”Maatttii”, tuo ruostunut hinausauto, on aivan ehdoton hittituote. ”Maatin” lisäksi sanavarasto on karttunut ja jokapäiväisessä käytössä on jo lukemattomia sanoja: hylly, isi, äiti, Menni, vauva, vaippa, roskiin, kaappiin, nakki, grilli, pupu, bzzz (=mehiläinen), vuhvuh (=koira), miau (=kissa, bitti), piip piip (=hiiri, tipu), mmmuuuu (=lehmä), vettä, saappaat, ankka…

Pieni sairastaja Martteineen.

 

Ark(t)inen moi

Arkielämää, , ,

Ulkona on ollut melko hyistä, vaikkei lunta ole näkynyt säämiesten lupauksista huolimatta. Me ollaan Teevin kanssa jo verhouduttu toppaan, jotta vilu pysyy poissa luista ja ytimistä. Yhtäläiset karvareunushuput saavat kyllä kiitosta. Pysyy tuuli pois naamalta, eikä ulkonäkökään ole hullumpi. Omassa karvareunassaan Teevi näyttää vähän säikähtäneeltä hamsterilta.

Ihmettelin, kun päälle kiskaistu toppahaalari (joka oli sopiva vielä kuukausi sitten) näytti jo naftilta meidän minimiehen päällä. Tänään syy tähän haalarin kutistumiseen selvisi, kun neuvolan mitta näytti 10cm enemmän kuin 6kk sitten. Pituutta oli kertynyt 87,5cm, joten ei mikään ihme, ettei 80cm kokolapulla varustettu haalari ihan mahdu, vaikka sitten vastaisikin kokoa isompaa. Punainen haalari joutui jo kaappiin odottamaan Mennin kasvamista, mutta tuota sinistä Tickettiä aion kyllä pitää ainakin vuodenvaihteeseen asti. Sitten alennusmyynnit toivottavasti tuovat eteen halvemman ratkaisun. Juuri kun rakastuin syvästi tuohon tummansiniseen.. Höh.

Tämä kasvupyrähdys on aivan selvästi ajoittunut viimeisimpiin kuukausiin, sillä tuntuu, että koko vaatevarasto on päässyt kutistumaan ja viimeisetkin koon 86 vaatteet on nyt poistettu käytöstä. Juuri kun ajattelin, että nyt se kasvu viimein hidastuu ja vaatteita saa käyttää vähän pidempään.

Pahimpaan paniikkiin käytiin tänään Kappahlista hakemassa kokomusta talvihaalari. Liveihmisten kokemuksia en tästä haalarista ole kuullut, joten päätin luottaa keskustelupalstojen ja blogien äiteihin. Kappahlin toppahaalaria on kehuttu monia merkkituotteita kestävämmäksi ja hinta/laatu-suhdetta paremmaksi. Jos tämä on totta, olen enemmän kuin tyytyväinen, sillä haalari oli tyylikkään näköinen ja ennenkaikkea halpa. Tänään kyseisen puljun kanta-asiakkaat saivat vielä -25% alen, joten haalarille jäi hintaa vajaat 60€. Haalari on mitoitukseltaan pitkää ja kapeaa malllia, joten se istui Teeville kuin nakutettu. Kokolapussa lukee tällä kertaa 92cm. Hurjaa.

Kuinka pieneltä Mennin haalari näyttääkään, vaikka siinäkin on vielä kasvuvaraa jokunen sentti. Ja se on niiiin ihana. <3 Nyt olen aika onnellinen pieni materialistihiiri.

Mun vai sun näköinen Menni?

Ajatuksia,

Kun maailmaan tupsahtaa uusi tulokas, on lähes kaikkien ensimmäinen tai viimeistään toinen kysymys ”Kumman näköinen se oikein on?”. Teevi on aina ollut ja on edelleen selvästi isänsä näköinen, Janne miniatyyrikoossa. Joitakin piirteitä periytyy tietysti myös siltä toiselta vanhemmalta ja jossain vaiheessa Teevikin on etäisesti muistuttanut myös minua. Ainakin joidenkin katsojien mielestä.

Menni onkin sitten luku erikseen. Hän on täysin itsensä näköinen. Moni onkin sanonut, ettei Menni näytä yhtään kummaltakaan ja sitten taas toisaalta molemmilta. Niinhän sen kuuluisikin mennä. 50% geeneistä saadaan kuitenkin äidiltä ja 50% isältä, se on ihan tieteellinen tosiasia.

Puolueellisena (ja ehkä hieman katkerana siitä, että Teevi on mini-Janne) olen kuitenkin sitä mieltä, että Menni on enemmän minun näköinen kuin Jannen. Ainakin Menni on perinyt minulta korvanipukat ja jyrkän huulen kaaren. Teeviltä ja Jannelta semmoiset (tyttömäisyydet) puuttuu kokonaan. Omista lapsuuskuvistakin saattaa löytää pieniä mennimäisyyksiä. On jännä seurata, mihin suuntaan tilanne kehittyy. Jatkaako Menni omana itsenään vai korostuuko jommankumman vanhemman piirteet iän myötä?

Asiaa pohtineille nyt tueksi muutama vauvaotos, jotta voitte tehdä omat päätelmänne. Mennistä ei ole sairaalasta virallista ”akvaariokuvaa”, koska sairaalassaoloaikamme oli niin lyhyt, ettei akvaario ehtinyt käyttöön.

Janne sairaalan akvaariossa.
Minä akvaariossa.
Menni yhden päivän ikäisenä kotona.

Tuossa kuvassa Mennillä on kyllä vielä ihan ”väärän” mallinen pää, mutta nykyään hän muistuttaa enemmän tuota minun kuvaani. Ainakin meillä on ollut yhtä paljon tukkaa jo pienenä. :)

 

Pikatalvi

Arkielämää, , ,

Viikonlopuksi jäimme jumiin kotiin, koska ulkona OLI talvi ja auton alla OLI kesärenkaat. Nyt on taas syksy ja auton alla talvirenkaat.

Ylläritalvi oli mukavan piristävä. Jokapaikassa oli valkoista, valoisaa ja ilma oli ihanan kirpeä. Lisäksi kotiin jumittuminen antoi pienen hengähdyshetken kaiken hässäkän keskellä ja saatiin nautiskella oman perheen kesken rauhallisesta viikonlopusta. Perjantaina käytiin ostamassa lapsille pipoja ja tumppuja, jotta kylmä pysyisi loitolla pulkkamäessäkin. Lauantai aloitettiin kauppareissulla tuplarattaiden voimin. Takaisin Teevi tosin matkusti uudenkarheassa pulkassaan. Viimevuotinen oli jo niin vauvojen juttu ja Teevi tarvitsi isojen poikien pulkan, jotta äitikin mahtuu kyytiin.

Viikonloppu koostui siis lumesta, ulkoilusta, pulkkamäestä, hitaista aamuista, kavereista, kuntoilusta, naurusta ja siivoamisen välttelystä. Viimeisimmän päätin ihan itse. Olen sitä mieltä, että jos ollaan viikonloppu kotona, ei sitä tarvitse käyttää siivoamiseen, koska eihän me koskaan muutenkaan siivota, kun ollaan reissussa. Kyllä ne murut lattialla pysyy maanantaihinkin. Tosin tämän päätöksen seurauksena jouduin eilen siivoamaan ihan yksin, mutta ei se mitään.

 

Pikkuisena partiossa

Ajatuksia, Arkielämää, ,

Eilen olin Mennin ja sudenpentujen kanssa yösuunnistuskilpailussa. Saapumalla paikalle partiohuivi kaulassa, otsalamppu päässä ja lapsi rintarepussa sai aikaan hämmentyneitä, huvittuneita, ihailevia ja kunnioittaviakin katseita.

Sudenpennut olivat innoissaan pienen pienestä joukkueenvahvistuksesta, vaikka ihmettelivätkin hurjasti sitä ettei mytty liikkunut tai äännellyt koko reissun aikana. Pimeässä ehdittiinkin keskustella siitä, osaako vauva leikkiä tai puhua, miten imettää voisi metsässä, pelottaako vauvaa pimeässä ja tulisiko vauvalle liian kylmä jos vaippa pitäisi vaihtaa matkan varrella. Tämä reaktio oli siis iloisen hämmentynyt ja lapsellisen rehellinen.

Toinen tyyppireaktio saatiin aikuiselta johtajakollegalta, jonka mielestä oli kunnioitettavaa että osallistun partiotapahtumiin edelleen, vaikka olen lisääntynyt jo kahdesti. Lisäpisteitä herui siitä, että lapset kulkevat sujuvasti ja luonnollisesti mukana häiritsemättä kuitenkaan itse toimintaa. Yleensä kuulemma kaksi viivaa raskaustestissä tarkoittaa ainakin seitsemän vuoden partiotaukoa, jonka jälkeen harrastus saattaa kiinnostaa jälleen; sudenpennun kanssa. Osittain olen tästä samaa mieltä. Harmillisen moni jättäytyy toiminnasta kokonaan, koska on muka niin kiire. Mielestäni partio on kuitenkin yksi lapsiystävällisimmistä harrastuksista perheleireineen ja vapaamuotoisine kokouksineen. Lapset otetaan yleensä hyvin vastaan ja toimintaan voi osallistua oman kiinnostuksen ja aikataulujen puitteissa. Ei ole pakko osallistua viikkotoimintaan ollakseen partiolainen.

Valitettavasti on myös niitä, jotka eivät hyväksy pieniä lapsia mukaan toimintaan. Joitakin imettäminen, vauvan itkeminen tai vaipanvaihto häiritsee, joillekin kyse on vain periaatteesta ja joidenkin mielestä partioäidit eivät anna yhtä suurta panosta, koska hoitavat omia lapsiaan samalla. Oma mielipiteeni on se, että toiminnan kannalta on parempi, että äidit osallistuvat toimintaan lasten kanssa kuin että he eivät osallistu ollenkaan. Pääasiassa otan Mennin (ja otin Teevin vauvana) mukaan hallituksen kokouksiin ja muihin pönötystapahtumiin. Sudenpentukokouksissa ja retkillä koen lapsen välillä aiheuttavan juuri sen, että olen suurempi rasite kuin hyöty ja silloin jäänkin mieluummin kotiin. Onneksi meidän lippukunnassa vauvoihin suhtaudutaan hyvin ja tänäänkin hallitus kokoontui meillä, jotta minun ei tarvinnut lähteä mihinkään. Välillä ainoa mahdollisuuteni osallistua on lasten kanssa ja silloin on mukava tietää, ettei se ole ongelma.

Vaikka molemmat lapsemme ovat kulkeneet partiotapahtumissa parin päivän ikäisestä asti ja vaikka me leikkimielisesti johtajaporukalla laskemme vuosia siihen, kun Mennistä tulee meidän sudenpentu (Teevi ei pääse, koska tyttölippukunta), en pidä itsestäänselvyytenä sitä että lapsista tulee partiolaisia. Toki omaan harrastukseen on helppo ohjata ja olisi mukavaa, että koko perheellä olisi yhteinen harrastus, mutta tuputtamalla partiosta tulee pakkopullaa, jota ei varmasti halua niellä. Pieninä lapset saavat kulkea minun mukana, mutta kumpikin saa isompana päättää liittyykö lippukuntaan vai ei. Ensi kesänä haaveenani olisi lähteä koko poppoolla perheleiriin piirin sudenpentuleirille. Toivottavasti luontoläheinen elämäntapa ainakin tarttuu lapsiin, vaikkei partio välttämättä ole jokaiselle se omin tapa sitä toteuttaa.