Jauhopeukalo

Meillä on asustanut pieni jauhopeukalo, kun innostuin taas pitkästä aikaa kokeilemaan taitojani leipomisen parissa. Tällä kertaa olen leiponut kuppikakkuja ja yhden täytekakun. Himottais kyllä leipoa muutama vuokaleipäkin, kun ostin vuoatkin jo. Ehkä huomenna sitten. Tai joulun jälkeen.

Olen aika helposti kyllästyvä yksilö, eikä sama resepti löydä tietään meidän kahvipöytään jollei se ole todella hyvä. On niin tylsää, jos hommassa ei ole mitään haastetta ja uuden opettelua. Kuppikakkuideoita olen ammentanut äidiltä saamastani Syötävän suloiset kuppikakut –kirjasta. Aluksi harmaita hiuksia aiheutti jokaisessa reseptissä kummitteleva muscovado-sokeri, mutta kuukkeli kertoi, että sokeri + fariinisokeri ajaa saman asian. Tällä ohjeella on syntynyt jo monen monta herkkutaikinaa.

Tällä viikolla olen opetellut valmistamaan pikeeriä ja siitä koristeita. Nyt osaan tehdä ainakin aika hienoja lumihiutaleita. :) Lumihiutaleet pääsivät koristamaan sekä talvikuppikakkuja että synttärikakkua. Ongelma siis tässä hommassa on se, että pikeeriä syntyy kerralla melkoinen määrä tuhlattavaksi.

Talviset kuppikakut.

Synttärikakkuun sovelsin Kinuskikissan Ystävänpäiväkakun reseptiä. Pohjan ja täytteet tein reseptin mukaisesti, mutta kuorrutukseen käytin kaupan valmista vaahtokarkkimassaa ja kreemin korvasin suklaakermavaahdolla. Kuorrutuksen kanssa oli vähän ongelmia, mutta ensikertalaiseksi kakusta tuli kuitenkin ihan kaunis. Ja mikä tärkeintä, todella hyvää! Myös minä, täytekakkuja inhoava yksilö, pidin tästä.

Lumikakku.

Seuraavaksi lupasin yrittää leipoa äidille lehmäkakun. Hyvää harjoitusta ennen Teevin 2-vuotissynttäreitä, joihin on tilattu, mikäs muukaan kuin, Maatttii.

 

Voihan muumi.

Tänään olen ollut erityisen hilpeällä tuulella ja syy siihen löytyy muumimukitäydennyksestä. Muumimukiagenttini Salla oli skarppina Stockmannilla heti aamuysiltä ja sai hankittua kaipaamani mukin. Mukista tuli nyt kokoelmani numero 32. Tosin vasta 30. erilainen yksilö. Niiden lisäksi meiltä löytyy vielä 3 erilaista lasten muumimukia.

Uutukainen.

Innostuksissani päätin laatia listan meiltä jo löytyvistä (ja puuttuvista) yksilöistä. Ihan vaan, koska aina  joku kysyy, mikä teiltä nyt sitten oikein puuttuu. Vihreällä tähdellä merkityt löytyy hyllystä, muut ei.

Nämä uupuvat kaikki, koska en oo pari vuotiaana tajunnut niitä alkaa keräämään ja parikymppisenä mulla ei oo niihin enää varaa.
Muumityttö taitaa olla kokoelmani kallein yksilö.
Perusmukit alkaa olla aika hyvin kasassa. Perhemukia vielä himoitsen.
Jos haluu olla mulle oikein tosi kiva, voi ostaa ton Fazer-mukin. Ei se maksa kuin pari tonnia. Kiitos.
Siesta ja Rantaelämää on tositarkoituksella hakusessa. Saa vinkata, jos näkyy halvalla vaikka kirpputorilla.

Täällä taas

Kandi on valmis, seminaari pidetty ja kone vapautettu höpöhöpöhommiin. Voin nyt teille kaikille paljastaa, etten todellakaan kirjoittanut kandiani jokaisena vapaahetkeäni (läheskään), mutta velvollisuudentunne alkoi heti kuristaa, jos meinasin kirjoitella ”turhuuksia” blogiin, kun kanditiedostoon ei ollut ilmestynyt sanaakaan.

Kirjoittaminen vaati kyllä taas viimehetken pakkoon asti vedättämistä, monta suklaalevyä ja tiukan sulkeutumisen muulta maailmalta. Kaksi päivää se vei, mutta valmista tuli. Seminaaridiat väänsinkin sitten Menni sylissä istuen, äidin olohuoneen lattialla ja esitystä harjoittelin kerran mielessäni höpisten edellisenä iltana. Onneksi itsevarmuus on äitiyden myötä kasvanut, joten pärjäsin hyvin. Huomenna täytyy mennä vielä katsomaan toisten esityksiä ja sitten on syksyn kouluhommat läjässä. Keväällä pitäisi selvitä yhdestä matematiikan kurssista, jotta voisin palata yliopistolle ilman rästihommia. Pakko ainakin yrittää selviytyä siitä.

Hiljaiselomme aikana Menni on kasvanut hurjasti, oppinut kierimään paikasta toiseen ja jopa ryömimään ympyrää napansa ympäri. Viimeisemmän kehitysaskeleen huomasin eilen! Olin aivan varmasti jättänyt Mennin nenä minuun päin ja kun seuraavan kerran vilkaisin, hän tuijotteli telkkaria kirkkain silmin. Menni myös mutustaa kaikkea p:llä alkavaa eli perunaa, pataattia (tiedän, että se kirjoitetaan b:llä), porkkanaa, päärynää ja peukaloa. Tällä hetkellä näyttää siis pahasti siltä, että Mennikin hakee turvaa tutin ja unipupujen sijaan peukalosta, äitinsä ja mumminsa tapaan. Ounou. Peukalosta vierottaminen on niin paljon hankalampaa, kun sitä ei oikein voi leikata irti..

 

Teevikin on tietty kasvanut. Tai lähinnä Teevin tukka. Kohta voidaan laittaa Telkku esittämään joulukuvaelman enkeliä. Janne haluis jo leikata noi kiharat, mutta mä en ole lämmennyt ajatukselle. Se on niin suloista, kun Teevi tepsuttelee herättyään tukka sekaisin ja posket punaisena olohuoneeseen. Isojen poikien sängyssä nukkuminen on alkanut sujumaan melko hyvin. Vieläkin sängystä on kiva tulla pois, mutta useimmiten muutama testikerta riittää.

Luntakin on satanut ja pulkkamäet testattu. Harmi, että Teevi nyt sairastui, eikä me päästä ulos nauttimaan talvisäästä. Tällä hetkellä meitä viihdyttää Martti, ipad-pelit ja kirjat. ”Maatttii”, tuo ruostunut hinausauto, on aivan ehdoton hittituote. ”Maatin” lisäksi sanavarasto on karttunut ja jokapäiväisessä käytössä on jo lukemattomia sanoja: hylly, isi, äiti, Menni, vauva, vaippa, roskiin, kaappiin, nakki, grilli, pupu, bzzz (=mehiläinen), vuhvuh (=koira), miau (=kissa, bitti), piip piip (=hiiri, tipu), mmmuuuu (=lehmä), vettä, saappaat, ankka…

Pieni sairastaja Martteineen.

 

Uniasiaa

Uni on ollut meillä polttava puheenaihe viimeisen viikon ajan. Ensimmäiset vastoinkäymiset nukkumatin kanssa kohdattiin viime viikon maanantaina, kun Teevi päätti jättää päikkärit välistä. Tämä on melko normaalia silloin tällöin, varsinkin kun herra on tottunut vetelemään 13-14 tunnin yöunia, mutta kun 7 päivää päiväunettomuutta oli takana, alkoi itsekukin olla hieman kärttyisä.

Teevi meni kyllä mielellään pinnasänkyyn päiväuniaikaan ja pötkötteli leikkien pehmoeläinten kanssa usein yli tunninkin. Uni ei kuitenkaan tullut silmään ja viimeistään neljän aikaan iltapäivällä meillä asui kiukkukalle, joka ei pysynyt edes pystyssä itse. Pienikin vastoinkäyminen sai aikaan hillittömät raivarit, eikä mikään ollut yhtään hyvin. Päiväunet oli saatava takaisin päiväjärjestykseen, välittömästi.

Kun nukkumisasiat olivat jo valmiiksi huonosti, päätimme purkaa pinnasängyn perjantaina ja samalla vaivalla opetella isojen poikien sänkyyn. Yöunet sujuivat jotenkuten, mutta viikonloppu mentiin vielä ilman päikkäreitä. Maanantaina koitti päivä, jolloin tämä äiti päätti jääräpäisesti saada lapsensa nukkumaan päiväunia. Valitettavasti Teevi on perinyt jääräpäisyyttä läjäpäin ja nukutusrupeama ei todellakaan ollut helppo.

Noin puolitoista tuntia kannoin Teeviä takaisin sänkyyn, hän nousi ylös, nauroi ja juoksi karkuun, kannoin takasin, ylös, nauru, karkuun, takaisin… Vajaan kahden tunnin kohdalla olin laskenut vieneeni Teevin sänkyyn jo sata kertaa, eikä usko meinannut enää riittää. Pikainen ”Voiko tässä käydä niin, että Teevi oikeasti nukahtaa tonne?” -puhelu Hennalle, yksi sukulaku ja taas kantamaan ipanaa takaisin sänkyyn. Ja niin siinä kävi, että ensin nauru muuttui itkuksi ja lopulta Teevi jäi kuin jäikin nukkumaan ihan itsekseen. Jes. Onnistumisen ilo oli melko suuri, vaikka nääntymys meinasikin viedä voiton.

Tahtotaistelun läpikäyminen kuitenkin kannatti, sillä eilen takaisin raahaamisia tarvittiin enää kuusi ja tänään kaksi! Äidin pinna oli kuitenkin millin pidempi. Tästä opin, että lapsen pinna varmaankin mitoitetaan niin, että äidin on vain hitusen pidempi, jotta lapsi ja vanhempi voivat kasvattaa toisiaan.

Kuvan lapsi ei liity tapaukseen. (Menni nukkuu ihan hyvin.)

Tällä hetkellä..

Minä olen rakastunut mustikkaglögiin.
Menni harjoittelee kääntymistä.
Teevi on löytänyt fanituskohteen: MARTIN.
Minä yritän kirjoittaa kandia kaiken vapaa-ajan.
Janne käy päivisin töissä ja iltaisin hoitaa lapsia.
Olen päässyt muutamalle luennolle, se on kivaa!
Teevi testaa meitä asiassa kuin asiassa. Tuijotus, ilkikurinen ilme ja uudestaan sitä kiellettyä!

Kukaan ei ehdi kirjoittaa blogiin.

Isänpäiväkävelyllä

Eilen satoi vettä koko päivän. No onneksi pikkusade ei tätä perhettä pysäytä, vaan me suuntasimme illan pimeyteen lenkille. Heijastinliivein, lisäheijastimin ja sadekuplan alle verhoituin tuplarattain lähdimme liikenteeseen. Tunnin reippailu suuntautui mun lempparipaikalle, Halistenkoskelle.

Koskella räpsin muutaman kuvan vesisadetta uhmaten. Hipstamaticin random-asetuksilla tuloksena olikin melko hienoja ylläreitä, vaikka Janne epäilikin mustaa lopputulosta. Eikö olekin aika hieno paikka?