”upu”:na paremmin tunnettu unipupu on Teevin tärkein kaveri. Tai ei voi sanoa, että joku tietty pupu. Mikä vain yksilö kelpaa, kunhan se on mallia Pentik. Meillä on asustanut näitä alkujaan sinisiä, valkoisia, harmaita tai vaaleanpunaisia pupuja jo ainakin kymmenkunta, mutta muuttuessaan kauttaaltaan harmaiksi ja eltaantuneen hajuisiksi, heitetään vanhoille hyvästit. Onneksi uuden saa halpaan hintaan lähimmästä Pentikin myymälästä.

Täytyy sanoa, että mummin unileluvalinta oli nappisuoritus. Pupu on tullut erittäin rakkaaksi unikaveriksi ja usein pupun korva tai jalka saa toimittaa tutin tai peukalon virkaa nukkumattia odotellessa. Onni on siinä, että nämä puput kestävät lukemattomia pesukonepesuja menettämättä muotoaan tai pehmoisuuttaan. Ne eivät ole hinnalla pilattuja ja identtinen uutukainen on helppo hankkia vanhan tilalle, sillä ihan kaikkea nämäkään puput ei kestä. Kun pesu 60 asteessakaan ei enää poista vanhan spagetin hajua, on pupu entinen ja äiti raa’asti laittaa pupun matkaamaan kaatopaikalle. Suurta itkua ei tästä synny (kunhan tapahtumaa ei pääse todistamaan ihan vierestä), sillä sänkyyn jää vielä ainakin viisi hyvää kaveria.

Yleensä sängystä löytyy siis 3-5 yksilöä, muutama pesukoneesta ja yksi Mennin sängystä. Mennin toinen vaaleanpunainen pupu on saanut pysyä koskemattomana, vaikka ensimmäisen Teevi omikin omaan käyttöön. Kerran Teevi kyllä yritti palauttaa tämän vaaleanpunaisen pupusen pyykkinarulta Mennin sänkyyn, mutta tuli sitten katumapäälle ja haki sen takaisin.

Pupuja löytyy myös mummilasta ja mummulasta, ettei vain pääse käymään maailman pahin katastrofi eli puputtomuus. Puputtomassa tilanteessa uni ei tule ja kiukkuraivarit on taatut. Joskus on nukkumatti saatu kutsuttua valepupun avulla, mutta kerran on ajeltu Forssaan hakemaan uuttakin.. Päivisin pupujen paikka on kuitenkin omassa sängyssä. Pahimpaan harmitukseen Teevi saattaa hakea ”upun”, mutta vie sen yleensä takaisin sänkyyn, kun harmitus on lähtenyt.

On mukavaa, että lapsella on jotain tuttua ja turvallista, joka auttaa sopeutumaan uusiin paikkoihin ja tilanteisiin. Onneksi Teevi ei kuitenkaan ole niin tarkka siitä, että kyseessä on juuri sama yksilö ja puput saavat käydä pesukoneessa menettämättä arvoaan Teevin silmissä. Olisi jännä tietää, mikä tietyistä asioista tekee niin tärkeitä. Joillekin tärkeää on uniriepu, toiselle uninalle ja kolmannelle pupu. Teevin sängyssä on pienestä asti ollut yksi pupu, mutta tärkeän roolin se sai vasta melko myöhään, kun tuttipullosta luovuttiin. Sängystä olisi silloin löytynyt monta muutakin pehmolelua, mutta onneksi Teevi valitsi tämän melko helposti korvattavissa olevan pienen pupun, kun valittavana olisi ollut kallis lehmäuniriepukin. Saiskohan semmosta edes mistään enää?

P.S. Kävin äsken kurkkaamassa ja tälläkin hetkellä Teevi nukkui yksi pupu naamalla ja toinen kainalossa.

Uni on ollut meillä polttava puheenaihe viimeisen viikon ajan. Ensimmäiset vastoinkäymiset nukkumatin kanssa kohdattiin viime viikon maanantaina, kun Teevi päätti jättää päikkärit välistä. Tämä on melko normaalia silloin tällöin, varsinkin kun herra on tottunut vetelemään 13-14 tunnin yöunia, mutta kun 7 päivää päiväunettomuutta oli takana, alkoi itsekukin olla hieman kärttyisä.

Teevi meni kyllä mielellään pinnasänkyyn päiväuniaikaan ja pötkötteli leikkien pehmoeläinten kanssa usein yli tunninkin. Uni ei kuitenkaan tullut silmään ja viimeistään neljän aikaan iltapäivällä meillä asui kiukkukalle, joka ei pysynyt edes pystyssä itse. Pienikin vastoinkäyminen sai aikaan hillittömät raivarit, eikä mikään ollut yhtään hyvin. Päiväunet oli saatava takaisin päiväjärjestykseen, välittömästi.

Kun nukkumisasiat olivat jo valmiiksi huonosti, päätimme purkaa pinnasängyn perjantaina ja samalla vaivalla opetella isojen poikien sänkyyn. Yöunet sujuivat jotenkuten, mutta viikonloppu mentiin vielä ilman päikkäreitä. Maanantaina koitti päivä, jolloin tämä äiti päätti jääräpäisesti saada lapsensa nukkumaan päiväunia. Valitettavasti Teevi on perinyt jääräpäisyyttä läjäpäin ja nukutusrupeama ei todellakaan ollut helppo.

Noin puolitoista tuntia kannoin Teeviä takaisin sänkyyn, hän nousi ylös, nauroi ja juoksi karkuun, kannoin takasin, ylös, nauru, karkuun, takaisin… Vajaan kahden tunnin kohdalla olin laskenut vieneeni Teevin sänkyyn jo sata kertaa, eikä usko meinannut enää riittää. Pikainen ”Voiko tässä käydä niin, että Teevi oikeasti nukahtaa tonne?” -puhelu Hennalle, yksi sukulaku ja taas kantamaan ipanaa takaisin sänkyyn. Ja niin siinä kävi, että ensin nauru muuttui itkuksi ja lopulta Teevi jäi kuin jäikin nukkumaan ihan itsekseen. Jes. Onnistumisen ilo oli melko suuri, vaikka nääntymys meinasikin viedä voiton.

Tahtotaistelun läpikäyminen kuitenkin kannatti, sillä eilen takaisin raahaamisia tarvittiin enää kuusi ja tänään kaksi! Äidin pinna oli kuitenkin millin pidempi. Tästä opin, että lapsen pinna varmaankin mitoitetaan niin, että äidin on vain hitusen pidempi, jotta lapsi ja vanhempi voivat kasvattaa toisiaan.

Tänään iltasatua lukiessa selvisi, miksei Teevi saa illalla nukuttua. Siltä on unenpää päässyt karkuun. Sitä etsiessä pitää vaania, metsästää, hyppiä, hyökkäillä ja huhuilla ainakin tunnin verran, että unenpää väsyy ja alistuu kainaloon nukkumaan.

Aikaisemmin Teevi on nukahtanut nätisti omaan sänkyyn heti iltavellin jälkeen, mutta nykyisin sellaisesta ei ole tietoakaan. Sänkyyn jäädään seisoen huutamaan ja kiukuttelemaan niin, että rohkeampikin unenpää lähtee kyllä livohkaan. Niinpä Teevi nykyisin rauhoittuu aikuisen (lue: isin) syliin ja menee sänkyyn vasta, kun uni on jo kosketusetäisyydellä.

Tänään luin Teeville iltasatua ja yllätyin, kuinka kiltisti hän jaksoi sylissäni köllöttää ja kuunnella Hannele Huovin tarinaa Prinssi ja unenpää. Tarina oli suloinen ja kertoi Kiukku-Prinssistä, joka metsästää unenpäätä pitkin kuninkaallista niittyä. Lopulta prinssi väsyy metsästämiseen ja nukahtaa puun alle. Silloin unenpää kömpii prinssin kainaloon lepäämään seuraavaa iltaa varten.

Välillä me on luettu satuja päivisin, mutta vasta tänään aloitimme iltasatuilun. Teevi rakastaa kirjojen tutkimista (ja pureskelemista) ja käkättää usein ääneen värikkäille kuville. Tällä hetkellä Teevin kirjakokoelmaan kuuluu vain pahvisia vauvakirjoja, mutta aikuisen kanssa saa lukea isompia paperikirjojakin. Tammen Suuressa satukirjassa tarinat ovat vain muutaman sivun mittaisia, joten pienikin jaksaa kuunnella sadun kokonaan.

Iltasatuilu tai ylipäätään satuilu saa jäädä meidän päiväohjelmaan, sillä se on mukavaa meistä molemmista. Ehkä meistä pian tulee kirjaston suurkuluttajia, kun iltasadut loppuu omasta kirjahyllystä lyhyeen. Onneksi mummilasta ja mummulasta löytyy niin paljon äitin ja isin vanhoja satukirjoja, ettei pääse ihan heti loppumaan.