Aihearkisto: Ajatuksia

iPana

Ajatuksia, Arkielämää,

Eräänä päivänä olin imettämässä Menniä makuuhuoneessa, kun Teevi tuli hakemaan iPadin sänkymme päätyhyllystä. Kurkkasin vaan, että okei, se on sen oma, saa mennä. Kun Menni oli syönyt, mentiin olkkariin kurkkaamaan, mitä Teevi puuhailee. Siellä se istui sohvalla ja katsoi Marttia kaikessa rauhassa. Melkoinen iPana.

Välillä hävettää myöntää, kuinka hyvä Teevi on pelaamaan iPadilla. Pudotettuaan Jannen iPadin lattialle, Teevi sai ikiomaksi näyttövammaisen yksilön ja sillä onkin sitten pelattu. Teeville on ladattu laitteeseen lasten pelejä, kuten palapelejä, muistipelejä, pikkukakkossovellus ja muutama muu lapsille suunnattu sovellus. Lisäksi Teevi osaa käyttää sujuvasti Netflixiä ja etsiä ohjelmien joukosta Martin tarinatallin. Muutama särö näytössä ei paljon haittaa.

iPana.

En haluaisi, että Teevi pelaa montaa tuntia päivässä, mutta en myöskään usko, että lapsestani tulee kouluampujaa vain, koska annan hänen pelata palapeliä iPadilla sen aikaa, kun hoidan Menniä tai teen ruokaa. Joskus ahdistaa, kun jokapaikassa meuhkataan ruutuajasta ja siitä, ettei lapsille anneta enää aikaa, vaan pelkkiä pelejä. Mielestäni on kuitenkin aikalailla se ja sama, kokoaako Teevi palapeliä ruudulla vai ihan livenä. Usein pelejä pelataan sylityksin aikuisen kanssa ja pelien taso valitaan taitoja vastaavaksi. Onhan se näppärää, että iPadille palapelejä saa alle eurolla 20 kappaletta ja kaupassa yksi puupalapeli maksaa reilusti yli 10€.

Minä olen tarkempi Teevin peliajasta, eikä iPadia kaikkina päivinä edes oteta esille. Janne antaa Teevin useammin pelata, mutta jaksaa myös paremmin auttaa ongelmatilanteissa. Minun hermo kestää paljon paremmin legopalikoiden kasaamisen kuin jumittuneen ipadin kanssa ränkkäämisen. Vähän parempi omatunto tuleekin, kun me koko päivä ollaan tehty jotain ihan muuta. Esimerkiksi torstaina me rakennettiin kaikista duploista eläintarhaa kiertävä junarata. Tosin sitä junarataa ajettiinkin sitten vain Martilla.. Ulkona käytiin laskemassa mäkeä ja tekemässä kaikki päivän lumityöt. Illalla voi sitten isin kanssa vähän pelata, kun äiti käy salilla. :)

Legohommia.

Mun vuoro, sun vuoro

Ajatuksia, Arkielämää

Leikkipuistossa näkee usein, kun sisarukset kiistelevät siitä kumman vuoro on ajaa punaisella mopolla tai kuka on seuraavana keinujonossa. Meidän lapset eivät vielä osaa kinastella juuri muusta kuin jakamattomasta huomiosta ja siitäkin hyvin harvoin. Sen sijaan vanhempien välillä käydään vuorokeskusteluja päivittäin. Nyt kun minä yritän äitiysloman ohessa opiskella, partioida ja harrastaa liikuntaa, muistuttaa meidän arki välillä viestijuoksua. Läpsystä vaihdetaan ovella, kun toinen tulee ja toinen menee.

Mun vuoro..
syödä rauhassa, käydä yksin vessassa, nukkua pidempään, mennä salille, lähteä lenkille, juoda kuppi teetä, tehdä kouluhommia, ostaa jotain itselle, nukkua kokonainen yö, olla hetki yksin.

Sun vuoro..
tyhjentää tiskikone, kantaa vatsakipuista Menniä, nousta lohduttamaan keskellä yötä herännyttä Teeviä, lähteä lasten kanssa ulos, sopia lastenvahti, vaihtaa kakkavaippa, käydä kaupassa.


Säännöllisistä menoista meillä ei kiistellä ollenkaan, mutta ylimääräiset menot aiheuttavat välillä kinaa tasapuolisuudesta. Suurimmat vuorokeskustelut kuitenkin käydään arkisimmista asioista, kuten heräämisjärjestyksestä tai tiskikoneen tyhjentämisestä. Kaipa asiat ovat tässä tapauksessa aika hyvin, jos kiukuttelua aiheuttaa vain näinkin pienet asiat.

Yleensä yritän pitää vähintään yhden arki-illan tyhjänä ja lisäksi viikonloput ollaan tavallisimmin perheen kesken. Viime viikonloppu olikin poikkeus, kun jakauduttiin tyttöjen ja poikien porukkaan. Me tytöt suunnattiin Vantaalle mummilaan ja partioretkelle, kun taas pojat ajoivat Raumalle mummulaan. Tuntuu aika hassulta, että niin lyhyessä ajassakin tulee jo ikävä. Tänään on taas ollut huitelupäivä, kun lähdin Jannen astuessa ovesta sisään. Vuorossa oli kahden tunnin luento ja päälle sudenpentukokous.

Tätä kirjoittaessa nautin mun vuorosta keskittyä kirjoittamiseen ihan yksin, kun Janne kantaa itkevää Menniä ja Teevi nukkuu. Vielä nämäkin vuorot vaihtuvat.. Ennen kuin arvaankaan. (Tätä julkaistessa mun pitäisi siivota, eikä olla tässä koneella. :)

Mun vai sun näköinen Menni?

Ajatuksia,

Kun maailmaan tupsahtaa uusi tulokas, on lähes kaikkien ensimmäinen tai viimeistään toinen kysymys ”Kumman näköinen se oikein on?”. Teevi on aina ollut ja on edelleen selvästi isänsä näköinen, Janne miniatyyrikoossa. Joitakin piirteitä periytyy tietysti myös siltä toiselta vanhemmalta ja jossain vaiheessa Teevikin on etäisesti muistuttanut myös minua. Ainakin joidenkin katsojien mielestä.

Menni onkin sitten luku erikseen. Hän on täysin itsensä näköinen. Moni onkin sanonut, ettei Menni näytä yhtään kummaltakaan ja sitten taas toisaalta molemmilta. Niinhän sen kuuluisikin mennä. 50% geeneistä saadaan kuitenkin äidiltä ja 50% isältä, se on ihan tieteellinen tosiasia.

Puolueellisena (ja ehkä hieman katkerana siitä, että Teevi on mini-Janne) olen kuitenkin sitä mieltä, että Menni on enemmän minun näköinen kuin Jannen. Ainakin Menni on perinyt minulta korvanipukat ja jyrkän huulen kaaren. Teeviltä ja Jannelta semmoiset (tyttömäisyydet) puuttuu kokonaan. Omista lapsuuskuvistakin saattaa löytää pieniä mennimäisyyksiä. On jännä seurata, mihin suuntaan tilanne kehittyy. Jatkaako Menni omana itsenään vai korostuuko jommankumman vanhemman piirteet iän myötä?

Asiaa pohtineille nyt tueksi muutama vauvaotos, jotta voitte tehdä omat päätelmänne. Mennistä ei ole sairaalasta virallista ”akvaariokuvaa”, koska sairaalassaoloaikamme oli niin lyhyt, ettei akvaario ehtinyt käyttöön.

Janne sairaalan akvaariossa.
Minä akvaariossa.
Menni yhden päivän ikäisenä kotona.

Tuossa kuvassa Mennillä on kyllä vielä ihan ”väärän” mallinen pää, mutta nykyään hän muistuttaa enemmän tuota minun kuvaani. Ainakin meillä on ollut yhtä paljon tukkaa jo pienenä. :)

 

Mihin aika katoaa?

Ajatuksia, Arkielämää, ,

Eilen Janne huomautti minulle, että voisin välillä päivittää blogiakin. Teki mieli kysyä, että missähän välissä olisin ehtinyt, mutta sitten tajusin että kiire on ihan itse aiheutettua. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet aika hektisiä. Mukaan on mahtunut ristiäisjärjestelyjä, ristiäiset, liikuntaa eri muodoissa, paljon partiota, lasten kanssa olemista, siivoamisen välttelyä, lippukunnan budjetin hiomista, bussissa istumista, kavereita, pulkkamäkeä ja yksi luento.

Viikko sitten sunnuntaina meidän Menni kastettiin ja hän sai ihanan nimen lisäksi kolme maailman ihaninta kummia. Kaikki meni yleisestä härdellistä huolimatta hyvin. Kuvamateriaalia ja lisää jutunjuurta saadaan myöhemmin, joten palaan asiaan.

Juuri pari viikkoa sitten päätin liittyä Elixiaan ja etsiä aikaa ja motivaatiota liikkumiseen. Monen vuoden liikkumattomuuden jälkeen motivaation hakeminen tuntui hankalalta, mutta olen onnistunut raahaamaan itseni salille jo monta kertaa. Oikeastaan se on ollut tosi kivaakin, vaikka hieman turhauttaa oma huono kunto. Ainoastaan ajan löytyminen tuntuu haasteelliselta, ettei ihan joka päivä menisi siihen, että nähdään Jannen kanssa ovella kun toinen tulee ja toinen menee. Olen yrittänyt käydä salilla vasta niin myöhään, että ehdimme jonkun aikaa olla kotosalla koko perhe ennen kuin lähden. Vielä en ole rohjennut kokeilemaan lapsiparkkia, mutta varmasti sitäkin kokeilen, kunhan Menni vähän kasvaa. Olisi näppärää käydä salilla päivällä; saisin ajanvietettä, eikä sali olisi niin tupaten täynnä.

Tähän mennessä olen kokeillut ohjatuista tunneista zumbaa, vauvajumppaa ja juniorjumppaa. Zumba oli yllättävän mukavaa, vaikkakin ammatinvalintani näkyy varmasti tyylissäni. Yritän tehdä liikkeitä insinöörimäisen tarkasti ja olen hieman Kaikkosta kankeampi, mutta hiki siellä on tullut silti. Tanssimista minun liikehdintäni ei hirveästi muistuta, mutta olen onnistunut liikkumaan suunnilleen oikeaan suuntaan jo kahden tunnin verran. Varmasti suuntaan zumbaan jatkossakin. Vauvajumppa oli kivaa, mutta sitä ei tarjota kuin keskellä päivää, joten tuskin menen sinne uudestaan. Opin kuitenkin joitain liikkeitä, joita voi soveltaa kotonakin, jos innostusta riittää. Menni ainakin tykkäsi lennellä ja kuolata mun naamalle vatsalihasten aikana. Teevi puolestaan oli hyvin ihmeissään juniortunnista, joka siis on suunnattu lapsille. Vähän aikaa meni totutteluun ja lapsimäärän ihmettelyyn, mutta sen jälkeen Teevistä kuoriutui pieni aitajuoksijan alku. Puoli tuntia hän vain ylitti pikkuriikkisiä juoksuaitoja, uudestaan ja uudestaan.

Partio on syönyt myös aikaani melkoisesti. Viikottaisen laumaillan lisäksi olen istunut hallituksen kokouksissa, naputellut kirjanpitoa tietokoneelle, luonut ensi vuoden budjettia ja suunnitellut lippukuntamme juhlavuotta. Lisäksi autan Sallaa toisen lippukunnan retken järjestelyissä. Huhhuh. Siihen vielä päälle joulukalenterirumba ja partioyliannostus alkaa olla valmis. Onneksi partiossa on paljon kivaakin; kavereita, ulkoilmaa, innokkaita lapsia ja toteuttamisen iloa. Oikeastaan kirjanpitokin on ihan mukavaa puuhaa, jos siihen saa keskittyä täysillä. On huippua huomata, että ymmärrän jo melkein kaikki kaksinkertaisen kirjanpidon niksit ja kommervenkit ja tuntien naputtelun tuloksena saan tilin ja kirjanpidon saldot täsmäämään! Terapeuttista. (Ehkä mulla on vähän joku numerofiksaatio..)

Kolmas aikasyöppöni on tietysti koti ja kotihommat. Tällä hetkellä nautin harvinaisesta tilanteesta, kun molemmat lapset nukkuvat jo toista tuntia samaan aikaan. Yleensä tällaista luxusta ei tarjoilla, vaan koko päivä menee jomman kumman tarpeita tyydyttäessä. No, tämähän on tällä hetkelle minun kokopäivätyöni, joten suotakoon aikaa kotihommillekin. Välillä täällä kyllä näyttää siltä, ettei kukaan ole tehnyt elettäkään pitääkseen järjestystä yllä, mutta uskokaa tai älkää, täällä siivotaan ihan joka päivä.

Kun kaiken tämän lisäksi päätin jatkaa opintojani äitiysloman ohella, voisinkin sanoa kalenterin olevan aika täysi. Eilen olin ensimmäisellä luennollani aikoihin ja vaikka kyseessä oli tylsääkin tylsempi aihe (eli äidinkieli), kaksi tuntia meni nopeasti. Sain kaksi ihanaa tuntia vain istua ihan rauhassa ja joku kertoi tarkasti mitä milloinkin pitää tehdä. Oliko koulussa oikeasti ihan kivaa? :D

Pikkuisena partiossa

Ajatuksia, Arkielämää, ,

Eilen olin Mennin ja sudenpentujen kanssa yösuunnistuskilpailussa. Saapumalla paikalle partiohuivi kaulassa, otsalamppu päässä ja lapsi rintarepussa sai aikaan hämmentyneitä, huvittuneita, ihailevia ja kunnioittaviakin katseita.

Sudenpennut olivat innoissaan pienen pienestä joukkueenvahvistuksesta, vaikka ihmettelivätkin hurjasti sitä ettei mytty liikkunut tai äännellyt koko reissun aikana. Pimeässä ehdittiinkin keskustella siitä, osaako vauva leikkiä tai puhua, miten imettää voisi metsässä, pelottaako vauvaa pimeässä ja tulisiko vauvalle liian kylmä jos vaippa pitäisi vaihtaa matkan varrella. Tämä reaktio oli siis iloisen hämmentynyt ja lapsellisen rehellinen.

Toinen tyyppireaktio saatiin aikuiselta johtajakollegalta, jonka mielestä oli kunnioitettavaa että osallistun partiotapahtumiin edelleen, vaikka olen lisääntynyt jo kahdesti. Lisäpisteitä herui siitä, että lapset kulkevat sujuvasti ja luonnollisesti mukana häiritsemättä kuitenkaan itse toimintaa. Yleensä kuulemma kaksi viivaa raskaustestissä tarkoittaa ainakin seitsemän vuoden partiotaukoa, jonka jälkeen harrastus saattaa kiinnostaa jälleen; sudenpennun kanssa. Osittain olen tästä samaa mieltä. Harmillisen moni jättäytyy toiminnasta kokonaan, koska on muka niin kiire. Mielestäni partio on kuitenkin yksi lapsiystävällisimmistä harrastuksista perheleireineen ja vapaamuotoisine kokouksineen. Lapset otetaan yleensä hyvin vastaan ja toimintaan voi osallistua oman kiinnostuksen ja aikataulujen puitteissa. Ei ole pakko osallistua viikkotoimintaan ollakseen partiolainen.

Valitettavasti on myös niitä, jotka eivät hyväksy pieniä lapsia mukaan toimintaan. Joitakin imettäminen, vauvan itkeminen tai vaipanvaihto häiritsee, joillekin kyse on vain periaatteesta ja joidenkin mielestä partioäidit eivät anna yhtä suurta panosta, koska hoitavat omia lapsiaan samalla. Oma mielipiteeni on se, että toiminnan kannalta on parempi, että äidit osallistuvat toimintaan lasten kanssa kuin että he eivät osallistu ollenkaan. Pääasiassa otan Mennin (ja otin Teevin vauvana) mukaan hallituksen kokouksiin ja muihin pönötystapahtumiin. Sudenpentukokouksissa ja retkillä koen lapsen välillä aiheuttavan juuri sen, että olen suurempi rasite kuin hyöty ja silloin jäänkin mieluummin kotiin. Onneksi meidän lippukunnassa vauvoihin suhtaudutaan hyvin ja tänäänkin hallitus kokoontui meillä, jotta minun ei tarvinnut lähteä mihinkään. Välillä ainoa mahdollisuuteni osallistua on lasten kanssa ja silloin on mukava tietää, ettei se ole ongelma.

Vaikka molemmat lapsemme ovat kulkeneet partiotapahtumissa parin päivän ikäisestä asti ja vaikka me leikkimielisesti johtajaporukalla laskemme vuosia siihen, kun Mennistä tulee meidän sudenpentu (Teevi ei pääse, koska tyttölippukunta), en pidä itsestäänselvyytenä sitä että lapsista tulee partiolaisia. Toki omaan harrastukseen on helppo ohjata ja olisi mukavaa, että koko perheellä olisi yhteinen harrastus, mutta tuputtamalla partiosta tulee pakkopullaa, jota ei varmasti halua niellä. Pieninä lapset saavat kulkea minun mukana, mutta kumpikin saa isompana päättää liittyykö lippukuntaan vai ei. Ensi kesänä haaveenani olisi lähteä koko poppoolla perheleiriin piirin sudenpentuleirille. Toivottavasti luontoläheinen elämäntapa ainakin tarttuu lapsiin, vaikkei partio välttämättä ole jokaiselle se omin tapa sitä toteuttaa.