Tänään on se päivä, jona Teevi syntyi. Olen siis ollut noin 10 tuntia kauemmin raskaana, kuin koskaan ennen. Voi kuinka turhauttavia ja pitkiä nämä päivät ovatkaan, vaikka kuinka ajattelisi, että niitä on vain muutama jäljellä.
On kummallista, miten ihminen muuttuukin näin kärsimättömäksi viime metreillä, vaikka siihen asti olisi ollut rauhallinen ja kärsivällinenkin. Laskettuaika on se taikasana, jolla ihmisestä kuoriutuu suorittaja, jonka on selvittävä raskaudestaan VIIMEISTÄÄN tuona maagisena deadlinena. Vaikka jokainen aivan varmasti tietää, että tuo päivä on vain laskennallinen arvio synnytyksen ajankohdasta ja että lapsi syntyy, kunhan on valmis, hermo on silti riekaleina viimeistään viikkoa ennen laskettua aikaa.
Osasyy tietenkin löytyy siitä, ettei kroppa enää jaksaisi ja hormonitkin alkavat valmistaa kehoa ja mieltä synnytykseen. Itse olen ainakin huomannut, etten jaksaisi enää vastoinkäymisiä ja haluaisin mieluiten olla rauhassa kaikilta häiriötekijöiltä ja vain levätä ja odottaa. Teevin pienetkin kiukunpuuskat saavat hermostumaan huomattavasti helpommin. Harmittaa, kun juuri nyt minulla olisi aikaa ihan pelkästään Teeville, mutten jaksakaan tehdä hänen kanssaan juuri mitään ja hermostun helposti ilman sen suurempaa syytä. Ehkä syy löytyy siitä, että mieli valmistautuu jo uuteen tulokkaaseen tai sitten fyysinen huono olo vain verottaa niin paljon, että väsymys kiristää hermoja.
Meidän päivät on viime viikon ajan olleet todella todella pitkiä. On vain möllötetty kotona ja yritetty saada aika kulumaan. Ulkonakin on satanut päivästä toiseen, joten ulkoiluhetket ovat jääneet melko lyhyiksi. Tällainen pelkkä löysä oleilu ei oikein sovellu meidän perheestä kenellekään ja turhautumisaste kodissamme on noussut paikoittain reilusti yli sadan. Tänään äiti ja Risto onneksi tulivat viettämään sitä tylsää yhdessä meidän kanssa. Yhdessa tylsäkään ei ole niin tylsää ja tunnit kuluivatkin normaalia nopeammin.
Vitamiinit säilöttiin suoraan mahaan.
Poimittiin Teevin kanssa viinimarjoja, leikittiin puistossa, askarreltiin ristiäiskutsuja, syötiin hampurilaisia ja mansikoita, ulkoiltiin, kerättiin mustikoita, leivottiin mustikoista piirakka, oltiin ja luettiin paljon kirjoja. Sellainen oli tämä päivä. Ihan tavallinen, muttei kuitenkaan turhauttavan tylsä.
Marjat maistuivat vaahteranlehtipiipusta.Riston mustikka-"astia" oli pohjaton.
Eilen sain kivuliaan muistutuksen siitä. että pian tämä mahassa majaa pitävä pikkusisko on valmis tulemaan maailmaan ja kasvattamaan meidän perheen väkiluvun jo neljään. Vasta ihan viime viikkoina olen alkanut ajatella tulevaa vauvaa enemmän ja miettimään, miten elämä sitten oikeastaan muuttuukaan. Tähän asti maha on vain kasvanut ja raskaus on välillä unohtunut, välillä ärsyttänyt, mutta hujahtanut ohi kuitenkin hirmuista vauhtia. Nyt mennään jo 36.raskausviikolla eli jäljellä on laskennallisesti noin kuukausi. Aikaa voi siis mennä viikosta jopa seitsemään viikkoon, mutta valmistauduttava on.
Valmistautumisen puute onkin ehkä se syy, miksei tulevaa vauvaa tule ajateltua niin paljon kuin ensimmäistä. (Ehkä myös 1-vuotiaalla, esiuhmaikäisellä, esikoisella on osaa asiaan..) Mitenkäs meidän edes pitäisi valmistautua, kun kaikki tavarat on melkeinpä valmiiksi? Sänky odottaa makuuhuoneessa, vaunut on tulossa viikonloppuna, sitteri majailee varastossa ja vaatteitakin löytyy jo monta kassillista. Teeviä odottaessa tässä vaiheessa vaunut olivat valmiustilassa olohuoneessa, samoin sitteri. Vaatteet ja harsot oli pesty ja silitetty, sairaalakassi pakattu ja vauvalehdet kahlattu läpi kolmeen kertaan. Kaikki oli valmista pientä tulokasta varten. Nytkin kaikkea kyllä löytyy, mutta todennäköisesti Janne saa raivata varastoa ja etsiä kadonneita vauvatarvikkeita vielä silloinkin, kun minä olen laitoksella.
Jonkun verran on kuitenkin jouduttu miettimään uusia juttuja, koska ikäero tulee olemaan niin pieni, että Teevikin on välillä vielä ihan vauva. Suurimpia ajatuksia on herättänyt kahden noinkin pienen lapsen kanssa pärjääminen ja liikkuminen. Mikä olisi paras vaihtoehto, kun haluan mennä kauppaan? Entäs puistoon? Kuinka saan pienen pysymään tyytyväisenä ja voin silti leikkiä Teevin kanssa? Aluksi olin sitä mieltä, että emme tarvitse tuplarattaita, vaan kannan pienempää liinassa tai repussa, mihin ikinä menemmekin. Ehkä tämä ajatusmalli johtui siitä, että kaikki näkemäni tuplarattaat olivat joko hirvittävän isoja ja kömpelöitä tai sitten huteran näköisiä virityksiä. Meille tärkeitä kriteerejä olivat pieni koko, isot renkaat ja hyvä muuntautumiskyky sitä mukaan, kun pienempi kasvaa. Rattaiden on toimittava vauva+taapero vaihtoehdon kanssa yhtä hyvin kuin kahden taaperon kanssa. Teevi on kuitenkin vielä niin pieni, että tuskin jaksaisi, saati malttaisi, seistä seisomalaudalla pidempiä aikoja, eikä pienen kantaminen jokapaikassa ole mahdollista tai järkevää. Viimein löysimme ratkaisun: Phil&Teds explorer -tuplarattaat. Suomessa hinnat kohosivat lähelle tonnia, kun perusrattaisiin lisäili sisarusistuimen, sadesuojan ja ötökkäverkon. Melkein jo alkoi hirvittämään, mutta onneksi internetin ihmeellinen maailma mahdollisti tilaamisen suoraan Englannin maaperältä. Kotiovelle kuljetettuna koko satsi maksoi noin 550€. Kuvia ja käyttökokemuksia saadaan varmasti heti, kun rattaat löytävät tiensä meille asti.. :)
Phil&Teds Explorer.
Kantamista pidän edelleen parhaana mahdollisena vaihtoehtona kotioloissa ja leikkipuistossa. Kotipihan hiekkalaatikolle ei tarvitse silloin raahata vaunuja, eikä jonkun tarvitse koko ajan vahtia, koska se vauva oikein herää. Teevikin viihtyi pienenä paremmin liinassa kuin sitterissä tai vaunuissa. Edelleenkin reppukyyti maistuu, kunhan vauhtia ja vaaralllisia tilanteita on tarpeeksi. Itse olen Teeviä kantanut raskausaikana tietysti hyvin vähän, mutta Jannen selkään ipana pääsee usein kauppareissuilla ja metsäkävelyillä. Tästä syystä onkin ”pakko” hankkia uusia kantovälineitä. Vaihtoehtojen määrä on päätä huimaava ja kuoseissakin löytyy jos vaikka mitä. Olisi ihanaa omistaa muutama kaunis trikooliina ja kantoreput molemmille ipanoille, mutta vielä on mietinnässä, millainen kombinaatio olisi käytännöllisin.
Trikooliinat eivät ole kovin kalliita ja itse tykkään kantaa sellaisessa. Kuoseja olisi syytä olla muutama, sillä liinahan on ikäänkuin minun paita, eikä kukaan halua kulkea samassa paidassa joka päivä. Lisäksi liinojakin täytyy välillä pestä. (Teevin puklaustahdissa meille ei olisi kyllä riittänyt viisikään liinaa..) Janne ei puolestaan pitänyt liinailusta juuri ollenkaan. Ehkä se johtuu siitä monimutkaisesta sidonnasta, jonka opettelu vie jonkun aikaa tai sitten kantoliina on liian tyttömäinen juttu. Jokatapauksessa Janne valitsi aina manducan.
Tällainen meiltä jo löytyy. Kuva: www.kimperi.fi
Trikooliinan käyttöikä on kuitenkin aika lyhyt. Jo 7-kiloinen vauva venyttää liinaa liikaa ja sidonta löystyy nopeasti liikkuessa. Meillä sitäpaitsi on jo yksi trikooliina, joten kahta tuskin kannattaa hankkia noin lyhyen käyttöiän takia. Siksi olenkin harkinnut toiseksi vaihtoehdoksi Tulan Mei Tai neliöliinaa. Sen sidonta on yksinkertaisempi ja nopeampi ja se soveltuu vastasyntyneestä taaperoikään asti. Lisäksi se on käännettävä, joten yhdessä liinassa on kaksi ihanaa kuosia!
Tula Mei Tai. Kuva: www.ipanainen.fi
Reppuasiaa on mietitty monelta kantilta. Kannattaako Teeviä varten enää hankkia reppua? Millainen reppuyhdistelmä olisi paras? Me ollaan oltu todella tyytyväisiä manducaan ja se onkin ollut ahkerassa käytössä Teevin syntymästä asti. Nyt 12-kiloisen lapsen kanssa reppu alkaa tuntua hieman pieneltä ja hihnat painavat ikävästi lonkkia kannettaessa. Käymme kuitenkin paljon metsässä ja kävelemme pitkiäkin matkoja, jolloin 1-vuotiaan jalat saattavat väsyä turhan nopeasti ja reppukyyti olisi tarpeen. Niinpä kaksi reppua tuntuu järkevältä. Ensin ajatus oli ostaa uusi manduca tai vastaava vauvaa varten ja kantaa Teeviä vanhassa, kuten tähänkin asti. Sitten löysin kuitenkin tämän: Tulan taaperoreppu. Reppu soveltuu 10-20kg painavan lapsen kantamiseen ja kaikki lukemani käyttökokemukset ovat olleet positiivisia. Varsinkin manducaan verrattuna Tulaa on kehuttu paremmin istuvaksi ja pehmeämmäksi repuksi, jolla kantaminen tuntuu kevyemmältä. Josko siis hankkisikin tällaisen ja kantaisi pienempää manducassa?
Tula kantoreppu. Kuva: www.ipanainen.fi
Tulasta on olemassa myös vauvakoko, joka mahdollistaa kantamisen jo 7-kiloisesta asti. Myös sillä voi kantaa 20 kiloon asti, mutta vastaan tulee varmaankin samat ongelmat kuin manducan kanssa. Taaperokoossa paneelin koko on isompi ja iso lapsi asettuu reppuun paremmin. Hmm. Välinepaljoudessa riittää siis vielä mietittävää. Parasta olisi, jos näitä pääsisi testaamaan ensin tositoimissa ja päättäisi vasta sitten. Reppujen kallis hinta hieman hirvittää, jos käyttö jääkin vähäiseksi. Toisaalta ollaan panostettu vaunuissa ja kantovälineissä laatuun, jotta käyttö olisi mahdollisimman mukavaa, eikä ainakaan sen takia tarvitsisi jäädä kotiin. Laatutavaroiden jälleenmyyntiarvokin säilyy pitkään, kunhan välineistä pitää huolen.
”Ylös, alas, ylös, alas liikkuu elohopea Se on niin kuin sisilisko, vikkelä ja nopea!”
Alkulämmittelyt otettiin vapaalla uinnilla.Alkuleikissä hypeltiin elohopean tavoin.Äitikin oli mukana. Uiminen saa usein hymyn huulille."Tässä kohtaa mä vähän poseeraan."Vesipeto vauhdissa.
Tänään saatiin taas nauttia vedestä ja uimisesta ihan yksikseen. Edellisestä kuvauskerrasta on aikaa, joten päätettiin käyttää tilaisuus hyväksi ja räpsittiin vähän kuvia. Nopean vesipedon kuvaaminen ei ole kovin helppoa, kun vesi roiskuu ja suunta vaihtuu vähän väliä. Pääasia kuitenkin, että on kivaa!
Eilen käytiin katsomassa kuvia vähän pienemmästä vesipedosta, joka toistaiseksi polskuttelee pimeässä ja lämpimässä kuplassaan vielä muutaman kuukauden. Kaikki oli sielläkin hyvin ja todistusaineistoa saatiin tosi paljon. :)
