Eilen olin Mennin ja sudenpentujen kanssa yösuunnistuskilpailussa. Saapumalla paikalle partiohuivi kaulassa, otsalamppu päässä ja lapsi rintarepussa sai aikaan hämmentyneitä, huvittuneita, ihailevia ja kunnioittaviakin katseita.

Sudenpennut olivat innoissaan pienen pienestä joukkueenvahvistuksesta, vaikka ihmettelivätkin hurjasti sitä ettei mytty liikkunut tai äännellyt koko reissun aikana. Pimeässä ehdittiinkin keskustella siitä, osaako vauva leikkiä tai puhua, miten imettää voisi metsässä, pelottaako vauvaa pimeässä ja tulisiko vauvalle liian kylmä jos vaippa pitäisi vaihtaa matkan varrella. Tämä reaktio oli siis iloisen hämmentynyt ja lapsellisen rehellinen.

Toinen tyyppireaktio saatiin aikuiselta johtajakollegalta, jonka mielestä oli kunnioitettavaa että osallistun partiotapahtumiin edelleen, vaikka olen lisääntynyt jo kahdesti. Lisäpisteitä herui siitä, että lapset kulkevat sujuvasti ja luonnollisesti mukana häiritsemättä kuitenkaan itse toimintaa. Yleensä kuulemma kaksi viivaa raskaustestissä tarkoittaa ainakin seitsemän vuoden partiotaukoa, jonka jälkeen harrastus saattaa kiinnostaa jälleen; sudenpennun kanssa. Osittain olen tästä samaa mieltä. Harmillisen moni jättäytyy toiminnasta kokonaan, koska on muka niin kiire. Mielestäni partio on kuitenkin yksi lapsiystävällisimmistä harrastuksista perheleireineen ja vapaamuotoisine kokouksineen. Lapset otetaan yleensä hyvin vastaan ja toimintaan voi osallistua oman kiinnostuksen ja aikataulujen puitteissa. Ei ole pakko osallistua viikkotoimintaan ollakseen partiolainen.

Valitettavasti on myös niitä, jotka eivät hyväksy pieniä lapsia mukaan toimintaan. Joitakin imettäminen, vauvan itkeminen tai vaipanvaihto häiritsee, joillekin kyse on vain periaatteesta ja joidenkin mielestä partioäidit eivät anna yhtä suurta panosta, koska hoitavat omia lapsiaan samalla. Oma mielipiteeni on se, että toiminnan kannalta on parempi, että äidit osallistuvat toimintaan lasten kanssa kuin että he eivät osallistu ollenkaan. Pääasiassa otan Mennin (ja otin Teevin vauvana) mukaan hallituksen kokouksiin ja muihin pönötystapahtumiin. Sudenpentukokouksissa ja retkillä koen lapsen välillä aiheuttavan juuri sen, että olen suurempi rasite kuin hyöty ja silloin jäänkin mieluummin kotiin. Onneksi meidän lippukunnassa vauvoihin suhtaudutaan hyvin ja tänäänkin hallitus kokoontui meillä, jotta minun ei tarvinnut lähteä mihinkään. Välillä ainoa mahdollisuuteni osallistua on lasten kanssa ja silloin on mukava tietää, ettei se ole ongelma.

Vaikka molemmat lapsemme ovat kulkeneet partiotapahtumissa parin päivän ikäisestä asti ja vaikka me leikkimielisesti johtajaporukalla laskemme vuosia siihen, kun Mennistä tulee meidän sudenpentu (Teevi ei pääse, koska tyttölippukunta), en pidä itsestäänselvyytenä sitä että lapsista tulee partiolaisia. Toki omaan harrastukseen on helppo ohjata ja olisi mukavaa, että koko perheellä olisi yhteinen harrastus, mutta tuputtamalla partiosta tulee pakkopullaa, jota ei varmasti halua niellä. Pieninä lapset saavat kulkea minun mukana, mutta kumpikin saa isompana päättää liittyykö lippukuntaan vai ei. Ensi kesänä haaveenani olisi lähteä koko poppoolla perheleiriin piirin sudenpentuleirille. Toivottavasti luontoläheinen elämäntapa ainakin tarttuu lapsiin, vaikkei partio välttämättä ole jokaiselle se omin tapa sitä toteuttaa.