Meidän kodin on tänään täyttänyt turhautunut murina ja ähinä. Tähän syyllisiä ovat sekä äiti, että lapsi.

Teevi on opiskellut lisää konttaamista. Päivä menee punnerrellessa ja konttausasennossa könötellessä. Harmi vain, ettei eteenpäin pääse, vaikka kuinka äheltää. Eilen halkesi jo huuli, kun konttausharjoitus päättyi mahalaskuun. Ilmeisesti pieniin (ja vähän suurempiinkin) haavereihin täytyy varautua, kun on pieni poika talossa. Teevi ei siitä kuitenkaan lannistunut, vaan jatkoi harjoituksiaan entistä tarmokkaammin. Tyyppi on niin tunnollinen oppilas, että hän harjoittelee jopa unissaan. Viime yöt onkin mennyt levottomasti, kun Teevi sätkii mahallaan sängyn pohjalla ja önisee. Nyt Teevi myös nukkuu pienen lapsen tapaan peppu pystyssä ja naama tyynyssä.

Äitiä puolestaan turhautti se, että viikon odotuksen jälkeen ratsastustunti peruttiin. Taas. Syy oli kyllä ihan ymmärrettävä, mutta pientä ihmistä pistää harmittamaan, kun on jo ehtinyt asennoitua ja valmistautua illan heppailuun. Alan suhtautua tähän ratsastustuntiin kuin pikkutyttö, kun odotan tuntia innolla ja mietin, että minkähän heposen tällä kertaa saan tai mitenköhän pääsen sinne selkään tällä kertaa?! Hinku uuden oppimiseen on melkein yhtä suuri kuin Teevin konttausinto, ellei suurempi. Onneksi perjantaina päästään korvaamaan puuttuvaa tuntia ja oppimaan taas jotain jännää.

Tänään purin turhautumistani neulomisen muodossa ja tuloksena syntyi tälläistä:

Mitähän sitten seuraavaksi?