Tänään tullessani lenkiltä kotiin eteisessä odotti innokas kolmikko.
”Tuu Menni heti näyttämään äitille, mitä sä oot oppinut?”
Teevin ryömimisputki on taas kaivettu esiin ja Teevi konttaa sitä edestakaisin päivät pitkät. Tänään Janne oli laittanut Mennin putken suulle kurkkimaan Teevin touhuja ja hetken päästä neiti olikin ollut jo toisessa päässä. Yllätys oli melkoinen. Nimittäin vauhdista ja tekniikasta päätellen menninkäinen on tainnut harjoitella salaa öisin jo pidemmän aikaa.
Menni sujahti muutaman metrin matkan alta aikayksikön ja naureskeli mennessään. Päässä isi käänsi ympäri ja sitten uudestaan. Aika hauskaa menoa. Tästä huomasi, että pikkuneiti ihan oikeasti osaa liikkua tavoitteellisesti ja sinne suuntaan, mihin haluaa.
P.S. Mullakin meni lenkki ihan putkeen. Jaksoin juosta VIISI kilometriä, enkä kertaakaan edes pysähtynyt kävelemään. Hyvä minä! Sykkeet kyllä olivat sen mukaiset, mutta eiköhän sekin asia tästä kevään mittaan muutu. Ainakin juokseminen tuntui kivalta ensimmäisen kilometrin jälkeen, eikä hengästymiskuolema ollut edes lähellä.
Ja sitten huomaankin, että puhelimen gps on elänyt omaa elämäänsä, eikä mulla ole hajuakaan, kuinka pitkän matkan oikeastaan juoksinkaan.. Höh. Just kun mä iloitsin.
:) Mutta ei se matka, vaan liikkumisen ilo!